Rakas lukija, kerron sinulle nyt ihmeellisen ja uskomattoman tarinan, jonka kuulin eräältä vanhalta naiselta matkustellessani eräässä maassa kaukana pohjoisessa. Tarina voi alkaa vaikkapa näin:

Olipa kerran perhe, joka asui suuressa, valkoiseksi rapatussa talossa kaupungin laidalla. Perheessä oli isä, äiti ja 8-vuotias tyttö, jonka nimi oli Titta. Taloa ympäröi suuri puutarha. Kesäisin puutarha loisti ja liekehti, kun sadat kukkalajit kilpailivat toistensa kanssa värien ihanuudessa. Puutarhassa asui oravia, siilejä ja pikku lintuja, joiden puuhia Titta saattoi herkeämättä seurata tuntikausia. Omena- ja kirsikkapuut kukkivat ihanasti keväisin ja tuottivat runsaan sadon.

Puutarhan oli suunnitellut ja istuttanut Titan isoäiti, joka oli jo kuollut. Titta muisti vielä hämärästi pyöreän isoäitinsä istumassa katoskeinussa keskellä puutarhaa, esiliinassa ja ystävällinen hymy huulillaan.

Valkoisessa talossa, jossa perhe asui, oli kolme kerrosta. Ylimmässä kerroksessa nukuttiin, keskimmäisessä asuttiin ja alimmassa kerroksessa – niin kuin tuossa maassa oli tapana – oli autotalli ja sauna. Siellä oli myös kellari, jossa säilytettiin hilloja ja syksyn omenasatoa.

Eräänä päivänä, kun Titta oli taas tapansa mukaan menossa kellariin hakemaan omenaa, hän huomasi alakerran nurkassa suuren rotan. Titta juoksi kauhuissaan vanhempiensa luo. ”Isi isi, alakerrassa on rotta!” Titta huusi isälleen, mutta isä vain murahti ja jatkoi lehden lukemista. Titta mietti hetken ja ajatteli sitten, että rotta alakerrassa ei kai sitten ollut niin vaarallista.

Asia jäi kuitenkin askarruttamaan Tittaa. Seuraavana päivänä hän avasi varovasti alakertaan johtavan oven ja kyykisteli rappusilla kurkistellen alas. ”Äiti, alakerrassa on paljon rottia ja autotallin ovi on selkosen selällään”, Titta ihmetteli. ”Hmm”, sanoi äiti ja jatkoi puuhiaan. ”Isä, miksei autotallin ovea voi laittaa kiinni? Rottiahan tulee koko ajan lisää”, Titta patisti isäänsä. Isä mietti hetken ja sanoi sitten poissaolevan näköisenä: ”Niin, katsos, on täysin mahdollista että lämmityskustannukset pienenevät kun alakerrassa on niin monta elollista olentoa”. Titta ei voinut ymmärtää, miten tämä on mahdollista jos ovi kerran on auki. Mutta varmasti isä kuitenkin oli oikeassa.

Eräänä iltana seuraavalla viikolla äiti pyysi Tittaa hakemaan hilloa. Oli jo hämärää, kun Titta laskeutui portaat alas kellarin himmeässä valossa. Hän oli juuri ottamassa hillopurkkia, kun jostain pimeyden keskeltä hänen kimppuunsa hyökkäsi lauma rottia. Titta säikähti kuollakseen ja alkoi juosta ylös rappuja turvaan. Rotat roikkuivat hampaillaan hänen säärissään ja verta valui kivisille rappusille.

Isä ja äiti kauhistuivat. Äiti alkoi pestä haavoja ja isä näytti mietteliäältä. ”On parasta, että sinä, Titta, et enää käy alakerrassa”. Siitä lähtien joka kerta, kun kellarista piti hakea jotain, isä pukeutui avaruusolentoa muistuttavaan suojapukuun ja meni alas. Siitä lähtien perhe ei myöskään enää voinut saunoa, koska saunakin oli täynnä rottia.

Muutaman viikon kuluttua Titta juoksi eräänä päivänä kauhuissaan isän luo: ”Isi, pihalla on iso sianraato ja kaikki rotat ovat sen kimpussa!” Titta odotti, että isä ryhtyisi oitis toimeen hoitaakseen raadon pois pihalta, mutta hänen tyrmistyksekseen isä vain totesi: ”Niin katsos, raato on pihalla sen takia, että rotat tulisivat pois alakerrasta”. Titta ei taaskaan käsittänyt mitä järkeä tässä oli; raatohan houkutteli tuhansia uusia rottia paikalle.

Pian koko piha olikin täynnä rottia. Rotat järsivät omenapuut, tallasivat kukat alleen, ja ennen pitkää koko kaunis puutarha oli mennyttä. Eräänä päivänä soi puhelin. Äiti vastasi. Siellä oli naapuri, joka kysyi, olimmeko nähneet heidän kissaansa, joka oli kadonnut. Seuraavana päivänä toinen naapuri soitti ja kertoi, että hänen koiransa oli löytynyt kuolleena takapihalta. Isä ja äiti katsoivat toisiaan ja isä sanoi: ”Joku eläin on varmaankin tappanut ne”.

Pian tämän jälkeen Titan perhe muutti pois talosta toiselle puolelle kaupunkia. Uuden talon lähistöllä ei ollut rottia. Talossa oli vain yksi kerros. Piha oli asfaltoitu ja nurmikolla hääri uupumatta robottiruohonleikkuri pitäen pihan siistinä. Elämä uudessa talossa solahti uomiinsa. Ei aikaakaan, kun rotat olivat vain kaukainen muisto. Pian Titasta tuntui, että hän oli nähnyt unta; ettei mitään sellaista koskaan ollut tapahtunutkaan. Titta kävi koulua ja eli aivan normaalia elämää. Titan ollessa teini-iässä hänen vanhempansa erosivat. Isä muutti pois kotoa ja hänestä ei sen koommin kuultu eikä puhuttu. Äiti oli paljon työmatkoilla ja pitkiä aikoja poissa kotoa.

Eräänä päivänä, kun Titta oli jo melkein aikuinen, hän löysi sattumalta erään kaapin kätköistä vanhan valokuva-albumin. Yhdessä valokuvassa hän näki isoäitinsa istumassa keinussa keskellä puutarhaa, ja yhtäkkiä kaikki lapsuuden muistot tulvahtivat hänen mieleensä. Hän muisti rotat ja vanhan talon. Siitä lähtien asia vaivasi hänen mieltään. Hän ei saanut rauhaa, vaan alkoi penkoa vanhempiensa papereita ja vanhoja sanomalehtiä selvittääkseen, mitä oikein oli tapahtunut.

Kävi ilmi, että vanha talo oli myyty vähän ennen kuin rottia alkoi ilmaantua. Useimmat naapurit joutuivat kuitenkin jäämään alueelle, koska rottainvaasion jälkeen kukaan ei enää saanut taloaan myydyksi. Kävi myös ilmi, että Titan isä oli osakas yrityksessä, joka valmisti rottien torjunta-ainetta. Tämä torjunta-aine oli uusien direktiivien mukaisesti sellainen, joka ei tappanut rottia, vaan ainoastaan hidasti niiden lisääntymistä. Isä rikastui ja muutti Trinidadiin 20 vuotta nuoremman uuden vaimonsa kanssa. Titan äidistä tuli tunnettu rotanpentuaktivisti. Hän julkaisi sosiaalisessa mediassa sympaattisia kuvia viikon vanhoista rotanpoikasista, ja vetosi yhteiskunnan omatuntoon kohentaakseen näiden surkeaa tilannetta. Äiti valittiinkin eduskuntaan Prisma-puolueen listoilta.

Kaiken tämän selvitettyään ja ymmärrettyään Titta hyväksyi tilanteen ja sopeutui lopulta. Nykyään hänen elämänsä on rauhallista ja sopuisaa. Hän julkaisee facebookissa hyväntahtoisia kirjoituksia ja lukee joskus pääkaupungin sanomalehteä. Hänen lääkityksensä on kohdallaan. Joskus hän kaivaa esille rypistyneen, mustavalkoisen valokuvan, jossa isoäiti istuu keinussa keskellä kukkivaa puutarhaa, ja hänen poskelleen valahtaa yksinäinen kyynel.