Olipa kerran nuori, innokas toimittaja N, joka työskenteli pikkukaupungin paikallislehdessä erään pohjoisen maan itäosissa. Valtakunnassa oli tulossa parlamenttivaalit ja pikkukaupunkiin asti oli kiirinyt tieto, että vastikään perustetun Prisma-puolueen kannatus oli huimassa nousussa. Niinpä päätoimittaja päätti lähettää N:n pääkaupunkiin ottamaan selvää tuosta uudesta puolueesta. 

N nousi junaan ja matkusti pääkaupunkiin. Hän löysi vaivatta vanhan kivitalon, jossa Prisma-puolue piti majaansa. Kävi ilmi, että puolue oli kutsunut koolle ylimääräisen kokouksen, joka juuri oli meneillään, ja puoluesihteeri ei sen vuoksi voinut ottaa toimittajaa vastaan. Sen sijaan N sai keskustella toimistopäällikön kanssa. Kun haastattelu oli loppu, toimistopäällikkö saattoi toimittajan eteiseen. Eteisessä N huomasi, että ovi isoon kokoushuoneeseen oli auki.  Siellä istui joukko ihmisiä neliön muotoon asetellun ison pöydän ympärillä. Toimittajan huomio kiinnittyi erääseen kummalliseen seikkaan: suurin osa ihmisistä istui pyörätuolissa. Hän ei hienotunteisuuttaan kuitenkaan tohtinut kysyä syytä moiseen.

Tullessaan ulos puoluetoimistosta N huomasi olevansa omituisen levoton. Hän kaivoi tupakat taskustaan ja  jäi ulko-oven viereen polttelemaan. Eipä aikaakaan kun alaovi avautui, ja pieni joukko kiihkeästi keskusteleviä ihmisiä tuli ulos. Yhtäkkiä toimittaja tunnisti muutamat kasvot ja ymmärsi, että nämä olivat hänen äsken näkemiään kokousedustajia. Kummallista oli se, että henkilöt, jotka vielä viisitoista minuuttia sitten olivat istuneet pyörätuolissa, kävelivät nyt omilla jaloillaan. Pyöriteltyään hetken asiaa mielessään N tuli siihen tulokseen, että hänen täytyi olla erehtynyt henkilöistä. Hän tumppasi tupakan ja lähti reippaasti kävelemään kohti rautatieasemaa.

Seuraavana aamuna N meni tapansa mukaan töihin, otti kupin kahvia ja avasi pääkaupungin sanomalehden. Toisella sivulla oli lihava otsikko: ”Prisma vaatii jalattomien oikeutta omaan ruumiiseensa”. N kohotti kulmiaan ja alkoi lukea uutista: ”Syntymästään saakka tai onnettomuuden seurauksena jalattomien henkilöiden lisäksi on olemassa suuri joukko transjalattomia, joiden oikeus omaan ruumiiseen on turvattava. ” Toimittaja ajatteli, että kyseessä oli varmaankin pila. Hän luki edelleen:  ”Prisma-puolue vaatii nopeaa diagnosointia ja hoitoon pääsyä transjalattomille henkilöille”.

”Mitä ihmettä”, mietti N ja päätti tarkistaa, mitä google tiesi asiasta. "Transjalaton henkilö on ihminen, jolla fyysisesti on jalat, mutta joka todellisuudessa on jalaton. Hän on siis syntynyt väärään ruumiiseen" kertoi Wikipedia. Kävi ilmi, että transjalattomien korjausleikkaukset oli jo aloitettu, vaikka vastaavaa lakia ei vielä ollut olemassa. Transjalattomien etujärjestön sivuilla todettiin, että korjausleikkauksen läpikäyneiden oikeusturva ei nykyisellään toteudu, koska valtion tuki pyörätuolin hankintaa varten on puutteellinen ja leikkauksen jälkeisen psykoterapian tarpeeseen ei ole vastattu riittävällä tavalla. N oli pyörällä  päästään. Koko asia tuntui aivan uskomattomalta. Kuka ensinkään haluaisi päästä eroon jaloistaan? Ja mistä ihmeestä on voinut löytyä lääkäri, joka leikkaa ihmiseltä pois terveet jalat? N tunsi, että hänen on päästävä ihmisten ilmoille.

Illalla N pyysi naapuriaan lapsenhoitajaksi – toimittaja oli nimittäin yksinhuoltaja ja hänellä oli 9-vuotias poika – ja lähti paikalliseen kuppilaan oluelle.  Siellä olikin tuttu seurue iloisissa tunnelmissa ja N liittyi joukkoon. Hän kuvitteli, että transjalattomien asia olisi päivän kuuma puheenaihe. Niinpä hän alkoi suureen ääneen kertoa ja päivitellä mitä oli lehdestä lukenut. Seurasi hiljaisuus. Joku siemaili vaivaantuneena oluttaan, toiset tuijottivat toimittajaa sanaa sanomatta. Lopulta eräs mies katsoi toimittajaa merkitsevästi ja sanoi: ”Onko se sulta pois jos joku haluaa päästä jaloistaan eroon? Kaikki saavat elää niin kuin parhaaksi näkevät”. Muut nyökyttelivät ja ryystivät hiljaisuuden vallitessa oluttaan. Joku kysyi vielä: ”Eikö nyt olisi vaan parempi hyväksyä tämä suuntaus?”. Toimittaja joi oluen loppuun, otti vielä toisen ja kolmannenkin, jonka jälkeen hänestä alkoi tuntua että muut olivat oikeassa: eihän tämä oikeastaan hänen elämäänsa vaikuttanut.   

Kului muutama viikko ja elämä soljui tavanomaista rataansa. N oli jo melkein unohtanut pääkaupungissa sattuneen tapauksen ja lehdestä lukemansa uutisen. Eräänä päivänä, kun hän tuli taas aamulla toimitukseen ja oli juuri istahtanut työpöytänsä ääreen päätoimittaja tuli hänen huoneeseensa ja levitti hänen eteensä edellisenä iltana ilmestyneen paikallislehden. ”Mikä tämä on?” hän kysyi vakavalla äänellä. N katsoi aukeamaa, jolla oli hänen itsensä tekemä juttu kävelykadun avajaisista, eikä ymmärtänyt mitään. ”Mikä TÄMÄ on?” kysyi päätoimittaja uudelleen osoittaen sormellaan otsikkoa. ”Et ole ilmeisesti lukenut OaPM:n ohjeistusta medialle?” N muisti samassa, että Oikeaoppisen ajattelun ja Puhumisen Ministeriö oli tosiaan lähettänyt jonkin viestin, mutta hän ei ollut ehtinyt avata sitä. Nyt hän kaivoi kiireesti viestin esiin tietokoneeltaan. Viesti kuului seuraavasti: ”Valtakunnan kaikissa medioissa tulee siirtyä kehoneutraaliin kieleen. Kielellinen syrjintä, joka kohdistuu kehollisiin ominaisuuksiin – etenkin etenemisominaisuuksiin -  on kielletty ja kriminalisoitu”. Nyt N ymmärsi mitä päätoimittaja tarkoitti: hänen artikkelissaan puhuttiin kävelykadusta. N oli ymmällään. Hän odotti että päätoimittaja sanoisi jotain järkevää ja ehkä ryhtyisi laatimaan vastinetta OaPM:öön. Mutta päätoimittaja sanoikin: ”Meidän tulee välittömästi perustaa työryhmä laatimaan sisäistä ohjeistusta siitä, miten tästä lähtien toimitaan. Ja tietenkin täytyy myös laatia vaihtoehtoisten sanojen luettelo”.

Toimituksessa alkoikin vimmattu aivotyö, koska korvattavia sanoja oli paljon. Aivan ensimmäiseksi piti muuttaa itse päätoimittajan titteli ja sana ”pääkirjoitus”. Piti muistaa, että jalankulkijoista ei enää voinut puhua, ei myöskään jalkakäytävistä. Kävelysauvatkin piti korvata jollain. Lopulta työ saatiin kuitenkin päätökseen ja päätoimittaja – jonka nimitys nyt oli ylitoimittaja – oli tyytyväinen. Rauha laskeutui toimitukseen ja työ sujui taas kuten ennenkin. N ei tosiasiassa kuitenkaan voinut ymmärtää, miksi vanhat hyvät sanat oli pitänyt muuttaa toisiksi. Mutta koska hän pelkäsi  ”kriminalisointia”, ja lisäksi halusi säilyttää työpaikkansa, katsoi hän viisaammaksi olla hiljaa ja keskittyä artikkeleiden kirjottamiseen.  

Eräänä päivänä, kun N palasi töistä kotiin, hänen poikansa toi hänelle kahtia taitetun paperin. Siihen oli merkitty ajanvaraus psykologille kahden viikon päähän. Poika kertoi innostuneesti, että koulussa oli tehty kysely siitä, millaisia muutoksia lapset halusivat kehoonsa ja hän oli valinnut jalattomuuden. ”Mutta sinähän pelaat jalkapalloa”, sanoi N hädissään. Poika väisti kommentin ja alkoi sen sijaan esitelmöidä uusimpien pyörätuolien teknisistä hienouksista. Sellaisen kuulemma saa ilmaiseksi jos ei ole jalkoja. Hän selitti myös, miten jotkut luokkakaverit suunnittelivat hiilikuitujalkojen ottamista; niillä kun pääsee kovempaa kuin tavallisilla jaloilla.

N soitti siltä seisomalta koulun rehtorille. Rehtori vastasi heti ja antoi perusteellisen selvityksen koulussa tehdystä kyselystä. Ohjeistus kyselyn tekemiseen oli tullut Oikeaoppisen ajattelun ja Puhumisen Ministeriöltä. Sen perusteena oli uudenlainen käsitys ihmisen kehosta, joka ei saanut olla sidoksissa hänen syntymässään saamaansa kehoon tai abstraktiin käsitykseen ”normaalista” kehosta. Lapsia oli ohjeistuksen mukaisesti kannustettu irtautumaan tällaisista stereotyyppisistä ajatusmalleista ja tunnistamaan oma, todellinen kehonsa. Kyselyssä oli joitakin valmiita vaihtoehtoja rastitettavaksi ja lisäksi mahdollisuus mainita jokin muu kehollinen identiteetti. Rehtorin mukaan jalattomuus (tätä sanaa ei tietenkään enää saanut käyttää, koska se viittasi siihen, että jalallisuus olisi jonkinlainen normi) oli suosittua, mutta lasten vastauksissa mainittiin myös mm. enkeli, kyborgi, kentauri, neljä kättä ja silmät jalkaterissä. Kaikki lapset, jotka olivat tunnistaneet itsessään jonkin nykyisestä poikkeavan kehollisen identiteetin, olivat saaneet lähetteen jatkotutkimuksiin. N tunsi kuinka hänen silmissään musteni, ja hän sai vaivoin kysyttyä heikolla äänellä, eikö asiasta olisi pitänyt kysyä ensin vanhemmilta. Rehtori oli hetken hiljaa ja vastasi sitten: ”Niin, transkehollisuuteenhan liittyy kohonnut itsemurhariski, eikä asiaa näin ollen mitenkään voi jättää vanhempien harkinnan varaan”. N ei jaksanut enää sanoa mitään vaan sulki puhelimen. Sitten hän istui kauan keittiön pöydän ääressä ja tuijotti ikkunan läpi pimeyteen.

Seuraavana aamuna N ei ilmestynyt töihin eikä hänen poikansa ilmaantunut kouluun. Heistä ei koskaan enää kuultu kaupungissa mitään. Huhupuheiden mukaan heidät olisi viimeksi nähty pääkaupungin lentokentällä ulkomaanlentojen terminaalissa.