Kun eilen illalla avasin kirjan lukeakseni vähän ennen nukahtamista, muistui mieleeni eräs tapaus nuoruudestani, jonka nyt kerron sinulle, rakas lukija.

Ollessani vielä nuori mies työskentelin valtakunnan ensimmäisenä metsäasiantuntijana. Kerran eräästä kaukaisesta pohjoisesta maasta, joka oli kuuluisa laajoista metsistään, alkoi kantautua huhuja, että siellä oli puiden kaataminen kokonaan kielletty. Puuta ei enää saanut polttaa lämmitysuuneissa eikä siitä saanut rakentaa taloja tai huonekaluja. Jopa tuon maan asukkaiden suosimissa peseytymishuoneissa - saunoissa - ei enää saanut polttaa puuta. Tämä hämmästytti maani  kuningasta siinä määrin, että hän päätti lähettää minut paikan päälle ottamaan selvää asian oikeasta laidasta (kuninkaamme oli nimittäin hyvin moderni ja hän halusi aina pysytellä kehityksen kärjessä).

Lähdin matkaan eräänä sateisena toukokuun päivänä. Pitkän ja rasittavan taipaleen jälkeen saavuin viimein pääkaupunkiin, jossa astuin junaan. Juna lähti kiitämään itään päin, kohti päämäärääni, pientä kaupunkia valtakunnan rajalla. Olin saanut tietää, että siellä oli paljon metsää ja tehtaita, jotka ennen olivat valmistaneet puusta kaikenlaisia tarvikkeita sekä oman, että muiden maiden kansalaisten hyödyksi. Minun oli määrä ottaa selvää, mitä näissä tehtaissa nyt valmistettiin kun puun käyttäminen oli kielletty.

Matka sujui miellyttävästi. Tutustuin ravintolavaunussa nuoreen mieheen jonka kanssa uppouduin mielenkiintoiseen uskontoaiheiseen keskusteluun (mutta hänestä ja siitä, mihin keskustelu johti, kerron myöhemmin toisessa tarinassa). Jo matkalla ymmärsin, että tässä maassa oli totisesti paljon metsää! Näin asutusta vain harvoin, kun juna joskus pysähtyi hetkeksi vähäisellä asemalla. Sitten se taas sukelsi metsän siimekseen.

Perille päästyäni totesin, että myös tämän kaukaisen maan itäisimpään kolkkaan oli saapunut kevät. Lehmus-nimiset puut, joita kasvoi kaikkialla teiden varsilla, loistivat ja kimaltelivat jo vihreissä kruunuissaan. Minua vastassa oli kaupungin korkein erityisasiantuntija, olinhan virallisella valtiovierailulla. Hänen nimensä oli Man Nettom. Kieltäydyin kohtaliaasti Manin ehdottamasta kulttuurikierroksesta ja lähdimme sen sijaan saman tien ajamaan kohti ensimmäistä kohdetta, ensimmäistä kaupungin kolmesta suuresta tehtaasta, jotka nyt oli suljettu.

Matkalla Man kertoi tapahtumista, jotka olivat johtaneet tehtaiden sulkemiseen. Maassa oli syntynyt poliittinen liike, joka oli pystynyt osoittamaan, että vanhassa metsässä oleskelu vaikuttaa positiivisesti ihmisen luovaan ongelmanratkaisukykyyn, tiimityövalmiuksiin ja tunneälykkyyteen, ja että sen on todettu jopa nostavan älykkyysosamäärää. Toisaalta oli myös tieteellisesti todistettu, että metsien hakkuu aiheuttaa niin suurta ahdistusta maan kansalaisissa, että se kumoaa kaikki metsässä oleskelun positiiviset vaikutukset. Niinpä oli tultu siihen tulokseen, että ihmisten kohonnut älykkyys ja sen seurauksena innovatiivisuus kompensoi moninkertaisesti muutaman tehtaan sulkemisesta koituvan haitan.

Olin kovin vaikuttunut kuulemastani. Ymmärsin, että tämä kansa oli tosiaankin edistyksellinen ja ennakkoluuloton, ja että maassa harjoitettiin ensiluokkaista tieteellistä tutkimusta. Ihmettelin kuitenkin, miten ihmiset tulivat toimeen ilman tavallista paperia…niin, vaikkapa käydessään tarpeillaan. Man naurahti hivenen alentuvasti. Katsohan, maamme on jo pitkään korvannut monet sellaiset alkeelliset asiat kuin paperin sähköisillä vaihtoehdoilla, hän alkoi luennoida. (Sain kuulla, että maan melko hankalassa kielessä oli alun perin ollut sana "ympäristöystävällinen", mutta se oli korvattu sanalla "sähköinen"). Esim. vessapaperi oli pystytty korvaamaan nanokelmulla, jonka valmistaminen tosin vaatii suuren määrän sähköä, mutta se ei ollut ongelma, koska sähköa sai nykyään mistä tahansa eikä se maksanut mitään. Man viittasi kädellään vihreäksi maalattua paksua pylvästä tien varrella ja kertoi sen olevan sähkökaivo. Siitä saattoi kuka tahansa ottaa niin paljon sähköä kuin halusi ja aivan ilmaiseksi. Nyt kiinnitinkin huomiota siihen, että näitä sähkökaivoja seisoi tuhka tiheään teiden varsilla.

Yhden kaivon eteen oli parkkeerattu kummallisen näköinen kulkuväline. Se on sähkösingel, Man valisti minua nyrpistäen nenäänsä tuskin havaittavasti. Hän kertoi, että ensin maassa oli sähköistetty polkupyörät, mutta sen jälkeen, kun se ominaisuus, että pyörää on poljettava, oli todettu kohtuuttoman vaivalloiseksi ja vanhanaikaiseksi, oli kehitetty sähköpolkupyörämalli, josta polkimet oli kokonaan poistettu, ja se olikin saavuttanut suuren suosion. Tämän jälkeen oli tieteellisesti todistettu, että laitteella ajettaessa kasvoihin kohdistuva ilmavirta on haitallista hengitykselle ja saattaa johtaa mikrosekunnin pituiseen happivajaukseen aivoissa. Tämä olikin antanut alkusysäyksen innovatiivisen katetun version kehittämiselle, jolle annettiin nimeksi sähkösingel. Nyt laitteen menekki oli jo saavuttanut kyllästyspisteen, sillä valtio oli voimakkaasti tukenut sen hankintaa. Nykyään vain köyhät ja takapajuiset ajavat singelillä, totesi Man halveksuntaa äänessään. Tavalliset bensiiniautot kiellettiin jo kauan sitten, mutta tällaiset paremmat kulkupelit ovat vieläkin käyhemmän väestönosan ulottumattomissa, kertoi Man ylpeyttä äänessään ja hiveli samalla autonsa nahkapäällysteistä rattia. Nyt kiinnitinkin huomiota siihen, että auton moottorista ei kuulunut lainkaan ääntä.

Samassa olimmekin jo perillä tehtaan parkkipaikalla. Tehdas lepäsi edessämme suunnattomana harmaana rakennusmassana, josta kohosi torneja, savupiippuja ja jättiläismäisiä siiloja. En ollut eläessäni nähnyt niin suurta tehdasta. Kävelimme vartioimattomasta portista sisään tehdasalueelle. Pihalla meitä vastaan laahusti muutamia apaattisen näköisiä miehiä. He kävelivät ohitsemme nostamatta katsettaan maasta. Kaikkialla oli hiljaista eikä yhdestäkään piipusta noussut savua.

Man kertoi, että tehdas koostui kolmesta erillisestä kokonaisuudesta. Astuimme sisään ensimmäiseen tehdashalliin. Se oli suunnattoman suuri, kirkkaasti valaistu ja kalustettu ultramoderneilla sohva- ja pöytäryhmillä, joita mahtui halliin useita kymmeniä. Yksi seinä näytti jonkinlaiselta jättimäiseltä ohjauspaneelilta nopeasti vaihtuvine teksteineen ja vilkkuvine valoineen. Näkymä toi mieleen tieteiselokuvien avaruusalukset. Sohvilla istuskeli tai makaili miehiä, joista useimmat olivat uppoutuneet tuijottamaan jotain elektronista laitetta. Man kertoi että tämä oli kaupungin järjestämä virkistyskeidas tehtaan entisiä työntekijöitä varten, joita oli noin 600. Virkistyskeitaasta löytyi myös hohtokeilaus- ja curling-rata, yhdistetty elektroninen luku- ja kuntosali, harrastesimulaatiosali sekä ruokailupiste. Kaikki toiminnot oli täysin automatisoitu. Manin äänensävystä saattoi tulkita että hän oli erittäin ylpeä kaupunkinsa humanitaarisesta panostuksesta. Sitten Man ohjasi minut hallin läpi pienempään huoneeseen. Siellä oli kaksi nuorta tyttöä jotka hyppivät ja pyörittivät hulavanteita kolmen keski-ikäisen miehen seuratessa heitä puolipiirissä. Man valisti minua, että kaupunki oli saanut kolmevuotisen projektirahoituksen sirkuskoulutuksen järjestämiseksi entisille tehtaan työtekijöille. Tutkimukset olivat nimittäin osoittaneet, että osallistuva taide, kuten sirkus, antaa ihmisille iloa ja elämänmyönteisyyttä ja sillä  on sitä kautta positiivinen vaikutus ihmisten toimintakykyyn. Olin hyvin vaikuttunut.

Jatkoimme kierrosta ja kävelimme tehdasalueen halki kohti toista tehdaskokonaisuutta. Sähköinen portti aukeni, kun Man kosketti etusormella lukijaa. Astuimme sisälle halliin, joka oli yhtä suuri kuin edellinen. Tämä halli oli täynnä pelikoneita. Niitä oli varmasti monta tuhatta. Hallin seinät oli maalattu mustaksi, valaistus oli hämärä ja seinillä kiemurteli läpinäkyviä putkia, joissa välkkyvät neonvalot muodostivat yhä uusia ja uusia, kaikissa sateenkaaren väreissä loistavia kuvioita seinille. Taustalla jytisi tasainen, kiihkeätempoinen musiikki. Siellä täällä pelikoneiden ääressä seisoi ihmisiä keskittyneenä pelaamiseen. Useimmat heistä olivat aivan erinäköisiä kuin muut tässä maassa näkemäni ihmiset. Man kertoi ylpeänä, että kaupunki oli onnistunut houkuttelemaan suursijoittajan investoimaan tehtaaseen. Kaupunki itse oli joutunut sijoittamaan hankkeeseen aivan minimaalisen, vain muutaman miljoonan paikallisen valuutan suuruisen markkinointirahan. Tosin pelihallissa ei ollut yhtään työntekijää ja se oli ulkomaisessa omistuksessa, mutta tutkimukset olivat Manin mukaan osoittaneet, että asiakkaat jättivät kaupunkiin paljon rahaa majoittuessaan siellä ja käyttäessään ravintolapalveluja. Aloin vakuuttua siitä, että tässä maassa oltiin todella ennakkoluulottomia ja osattiin kääntää haasteet voitoksi.

Sitten Man vei minut kolmanteen halliin. Astuimme sisään jonkinlaiseen eteistilaan. Siellä istui muutamia ihmisryhmiä pyöreiden pöytien ääressä vilkuillen vähän väliä yhtä seinää peittävälle elektroniselle taululle. Tämä on maailman suurin pakohuone, kertoi Man loistaen ylpeydestä. Ryhmät odottivat, että taululle ilmaantuisi tiedot vuorosta, reitistä ja alkuvihjeistä. Pakohuone oli tietysti myös kokonaan automatisoitu. Ja mikä parasta, sen oli perustanut oman maan kansalainen. Tosin tehdassali oli muutettu pakohuoneeksi valtion investointiavustuksella ja perustaja eli toistaiseksi niin sanotulla starttirahalla. Mutta Man oli vakuuttunut siitä, että yritys tuottaisi muutamassa vuodessa verotuloina kaikki siihen satsatut rahat takaisin ja siitä tulisi maailmanlaajuisesti suosittu kohde. Valtio oli jo perustanut työryhmän suunnittelemaan pakohuoneen globaalia markkinointia. Tämän kuultuani olin ällikällä lyöty. Oma maani alkoi tuntua auttamattoman nuhjuiselta ja jälkeenjääneeltä.

Tulimme ulos raittiiseen ilmaan. Haukoin vieläkin henkeäni ihmetyksestä, mutta Man patisteli minua kohti autoa. Meillä oli jo kiire toiselle tehtaalle, joka sijaitsi vähän kaumpana kaupungin laidalla.  Lähdimme ajamaan edelleen kohti itää. Matkalla Man kertoi, että pystyisi näyttämään kaksi muuta tehdasta vain ulkoa päin. Asia oli nimittäin niin, että tehtaissa sijaitsi naapurimaan strategiset informaatiokeskukset. Ne olivat äärimmäisen tarkasti vartioituja eikä kenelläkään tämän maan kansalaisella ollut pääsyä niihin. Ihmettelin tätä kovin ja kysyin miten sellaiseen järjestelyyn oli voitu päätyä. Yksinkertaista, vastasi Man. Informaatiokeskus, joka tarkoittaa tuhansia ja taas tuhansia tietokoneita, kuluttaa suunnattomat määrät sähköä. Kun sähkö nyt on meillä ilmaista ja kun lisäksi maamme on kuuluista turvallisuudestaan, on naapurimaa mielellään sijoittanut keskuksensa näihin vapautuneisiin tiloihin. Meidän maaltamme on vaadittu ainoastaan, että otamme huolehtiaksemme keskuksen vartioinnista. Sehän sopii meille, koska vartiointi suoritetaan perinteisesti ja sillä on siis työllistävä vaikutus. Man näytti erittäin tyytyväiseltä. Minä puolestani mietin, että tämän toiminnan kokonaisvaikutukset oli varmaankin arvioitu tieteellisesti.

Pian alkoi tien vasemmalla puolella kohota savupiippuja jotka pilkistivät puiden lomasta. Käännyimme tehtaalle johtavalle tielle ja saavuimme portille. Tämän edemmäs emme pääse, sanoi Man ja pysäytti auton. Tuijotin edessa aukeavaa näkymää. Ajaessamme oli tullut hämärä, ja nyt tehdas kohosi edessämme huikaisevana valomerenä. Aseistettuja vartijoita seisoi kahdenkymmenen metrin välein aidan edessä kulkevalla kapealla asfaltoidulla tiellä. Olin melko typertynyt enkä osannut sanoa enää mitään. Pian Man käynnisti auton uudelleen. Emme enää kävisi kolmannella tehtaalla, koska oli jo myöhä ja koska Manin mukaan se oli täsmälleen samanlainen kuin toinen. Sen sijaan lähdimme ajamaan kohti kaupunkia.

Matkalla takaisin kaupunkiin Man hidasti yhtäkkiä vauhtia. Haluan näyttää sinulle vielä yhden asian, hän sanoi ja kurvasi pienelle pysähdysalueelle, metsän laitaan. En ensin nähnyt paikassa mitään erityistä. Sitten huomasin taulun, joka näytti leijailevan noin pään korkeudella ilmassa. Kävelin lähemmäs. Nyt saatoin nähdä, että taulu oli kiinnitetty täysin läpinäkyvästä, miltei huomaamattomasta aineesta valmistettuun seinään. Siitä alkoi halkaisijaltaan ehkä noin 30 metriä leveä, puolipallon muotoinen läpinäkyvä, tuskin havaittava putki, joka jatkui syvälle metsään. Man kiirehti selittämään. Muistinhan mitä hän oli kertonut tutkimustuloksista jotka liittyvät metsässä oleskeluun? Muistin toki kaikki myönteiset vaikutukset ihmisen kognitiivisiin toimintoihin. No, Man selitti että ongelmana oli ollut se, miten soveltaa tutkimustietoa konkreettiseen toimintaan. Luonnossahan on paljon arvaamattomia tekijöitä. Esimerkiksi todennäköisyys törmätä vaaralliseen villieläimeen on merkittävä. Lisäksi luonnossa on epätasaisuuksia, johin voi kompastua ja murtaa lonkkansa. On kasveja, joiden siitepöly aiheuttaa terveyshaittoja. Kaiken kukkuraksi on hyönteisiä, jotka levittävät sairauksia. Kun kaikki tieteellisesti todetut riskit oli otettu huomioon, päädyttiin rakentamaan maanlaajuinen Katettu MetsässäLiikkumisverkosto, eli KaMeLi. Putken materiaalina on käytetty osmoottista nanokalvoa, joka päästää lävitse ilmamolekyylit ja muun muassa tuoksut, mutta ei mikrobeja, rikin tai lyijyn yhdisteitä, säteilyä eikä tietenkään hyönteisiä. Ehdoton etu KaMeLista on myös se, että liikkuja ei tarvitse minkäänlaista suunnistustaitoa. Man kertoi tämän kaiken kasvot loistaen ja lisäsi itsekin kuuluvansa aktiivisiin KaMeLiliikkujiin.

Tämän kerrottuaan Man ajoi takaisin kaupunkiin ja vei minut hotellilleni. Oli jo myöhä, mutta en tahtonut saada unta, koska mielessäni pyöri kuvat tämän maan edistyksellisistä keksinnöistä ja oman maani nukkavieruista ympyröistä. Mietin mitä tohtisin kertoa kuninkaalle. Muutaman päivän kuluttua lähdin kotimatkalle. Perillä kuningas kutsui minut kahdenkeskiseen neuvonpitoon. Kerroin hänelle rehellisesti ja niin yksityiskohtaisesti kuin taisin kaikesta mitä olin nähnyt ja kuullut. Kuningas kuunteli vakavana. Hän oli pitkään vaiti ja sanoi sitten: Jos murto-osakaan siitä mitä kerrot on totta, tuo maa tulee olemaan vararikossa neljän vuoden sisällä.