Olipa kerran kaukana pohjoisessa maa, jossa asui eriskummallinen kansa. Tuo kansa oli niin hyvä ja vilpitön, ettei mistään löytynyt yhtä hyvää kansaa. Kaikki ajattelivat aina toisista pelkkää hyvää ja toivoivat aina toistensa parasta. Maata hallitsi hyvä kuningas.

Kerran kuningas julisti kansalle, että nyt kaikkien piti ruveta maksamaan oikein paljon veroja, jotta köyhimmistäkin kansalaisista voitaisiin pitää hyvää huolta. Ja niin kaikki alkoivat heti maksaa oikein paljon veroja ja kaikista pidettiin hyvää huolta. Kuningas päätti myös, että autolla piti ajaa oikein hiljaa liikenteessä, ettei kukaan jäisi auton alle ja loukkaantuisi. Ja heti kaikki alkoivat ajaa oikein hiljaa eikä kukaan enää jäänyt auton alle. Sellainen oli tuo kansa.

Koska maa oli kaukana pohjoisessa, siellä satoi talvella paljon lunta. Mutta koska kaikki maksoivat paljon veroja, hyvä kuningas osti aurauskalustoa, jolla tiet pidettiin hyvässä kunnossa, ja kaikki pääsivät hyvin työpaikalle vaikka yöllä oli satanut paljon lunta. Koska maa oli rikas ja kaikki maksoivat paljon veroja, pidettiin kaikki tiet aina mitä parhaimmassa kunnossa.

Vain yksi asia oli kuninkaan mielestä huonosti: maa oli ollut joskus muinoin mahtava suurvalta, jonka hallitsijat olivat olleet rohkeita sotapäälliköitä. Mutta jo kauan sitten oli hävitty sotia ja menetetty paljon maa-alueita, ja nykyään tuo maa oli vain vaatimaton pieni alue kaukana pohjoisessa.  Sekös harmitti kuningasta. Kuningas mietti miettimistään, miten saisi maastaan taas suuren ja mahtavan. Sitten hän keksi suunnitelman.

Ensin kuningas antoi alamaisilleen tiedonannon, jossa sanottiin, että kaikki maan asukkaat ovat siitä lähtien tasa-arvoisia. Sen osoitukseksi hän määräsi, että kaikkien piti kutsua toisiaan sinuksi. Teitittely kiellettiin kokonaan. Lisäksi kuningas antoi julkilausuman, jossa sanottiin, että hänen kansansa oli virallisesti världens gulligaste folk. Kansa oli tästä tietenkin kovasti tohkeissaan ja mielissään. Maan kouluissa alettiin myös opettaa lapsille jo pienestä pitäen, että he olivat världens gulligaste folk. Niinpä, kun lapset kasvoivat, he pitivät tuota asiaa itsestään selvänä. Sitten eräänä päivänä kuningas antoi määräyksen avata maan rajat. Hän halusi, että maailman kaikki ihmiset voisivat tulla sinne, koska hän oli sitä mieltä, että mitä enemmän maassa olisi ihmisiä, ja mitä enemmän he maksaisivat veroja, sitä rikkaampi ja mahtavampi maasta tulisi. Lopulta siitä tulisi suurvalta.

Ihmiset olivat tohkeissaan kuninkaan suunnitelmista. Koska kaikki luottivat kuninkaaseen, he uskoivat tietenkin, että kuningas toimi kansansa parhaaksi.

Ihmisiä alkoi virrata mustanaan tuohon rikkaaseen maahan. Kaikkia sinuteltiin ja heille annettiin hyvä asunto, ruokaa ja vaatteita. Keneltäkään ei puuttunut mitään. Kun maahan muuttaneet ihmiset olivat oppineet hieman maan kieltä, he toistelivat solkenaan, vaikkakin hieman murtaen: Ni är verkligen världens gulligaste folk!  Maan asukkaat olivat tästä niin mielissään, että ryhtyivät oitis perustamaan yhdistyksiä, opintopiirejä ja kerhoja, jotka auttoivat maahan tulijoita niin, että näillä varmasti olisi maassa oikein mukavaa.

Aika kului, ja maahan virtasi aina vain enemmän ihmisiä. Lopulta ihmisiä oli niin paljon, että kaikki asunnot loppuivat. Oman maan kansalaisetkaan eivät enää voineet muuttaa minnekään, koska asuntoja ei ollut. Mutta eivät he välittäneet, koska heidän mielestään oli tärkeintä, että tulijat saisivat asuntoja ja kertoisivat taas heille että he olivat världens gulligaste folk.

Vaikka kaikki maksoivat koko ajan paljon veroja, kuninkaan rahakirstu alkoi tyhjentyä, koska vieraitten kestitsemiseen kului niin paljon rahaa. Kuningas mietti ja mietti, ja lopulta hän keksi ratkaisun. Hän päätti myydä koko tienhoitokaluston pois, näin saataisiin paljon rahaa ja vieraita pystyttäisiin kestitsemään niin kuin ennenkin. Näin hän tosiaankin teki, ja vähän aikaa valtakunnassa oli kaikki hyvin. Mutta sitten tuli talvi ja alkoi sataa lunta. Kuninkaalla ei enää ollut tiekarhuja ja kaikki tiet peittyivät lumeen. Ihmiset olivat kauhuissaan, koska he eivät päässeet enää aamulla töihin. Mutta kuningas tiedotti radiosta, että kansalaisten ei pitäisi hermostua. Olivathan he världens gulligaste folk, eikä ollut niin väliä jos kaikkina päivinä ei päässyt töihin. Olihan vuodessa sentään monta päivää, jolloin lunta ei ollut yhtään, ja silloin voitaisiin tehdä enemmän töitä. Tämä kuulosti kaikista järkeenkäyvältä, ja ihmiset katuivat jo hermostumistaan mokoman pikku asian takia. Vieraiden hyvinvointi oli toki tärkeämpää, ja sitä paitsi he olivat världens gulligaste folk.

Vähän aikaa kaikki oli taas hyvin, mutta kun ihmisiä tuli aina vain enemmän ja enemmän, kuninkaan täytyi taas keksiä jokin keino saadakseen lisää rahaa. Tällä kertaa hän päätti, että valtakunnan kaikkien talojen lämpötilaa piti laskea neljä astetta. Näin säästettäisiin paljon lämmityskustannuksissa. Kansa sai kaikin mokomin opetella neulomaan ja pukemaan päälleen lisää villaista. Nyt kansa alkoi napista. Kaikki tekivät kovasti työtä jotta voisivat maksaa paljon veroja, mutta nyt työpaikalla ei ollut enää mukavaa, koska kaikilla oli kylmä. Kun kuningas kuuli nämä napinat, hän moitti kansaa. Kuningas ihmetteli, miten kansa saattoi olla noin pikkumainen, vaikka oli sentään världens gulligaste folk. Nyt kaikki häpesivät ja kurvasivat kotimatkalla käsityökauppaan ostamaan monta kerää villalankaa ja kudinpuikot.

Mutta väkeä virtasi maahan aina vain enemmän. Moni ihminen oli jo tullessaan hyvin sairas, ja tuo pohjoinen maa tarjosi kaikille tasa-arvoisesti maailman parasta sairaanhoitoa, mikä oli kaikkien mielestä oikeus ja kohtuus. Mutta pian kuninkaan kirstun pohja alkoi taas näkyä, niin että kun maan oma väestö sairastui kovasta raatamisesta kylmissä toimistoissa, he eivät enää päässeetkään lääkäriin, koska rahat oli loppu. Nyt ihmiset alkoivat masentua. Miten ihmeessä he sairaina pystyisivät elättämään kaikki maahan tulevat ihmiset, varsinkin kuin heitä tuli päivä päivältä lisää. Mutta kukaan ei uskaltanut sanoa mitään, koska världens gulligaste folk ei voi tietenkään ajatella mitään niin pikkumaista.

Mutta syvällä sisimmässään kaikki alkoivat epäillä hyvän kuninkaan tarkoitusperiä. Työssäkäynti väheni, kun ihmiset eivät sairaina enää jaksaneet mennä työpaikalle, eikä se sitä paitsi ollut mahdollistakaan, jos oli satanut lunta. Ihmiset lakkasivat perustamasta perheitä ja synnyttämästä lapsia, koska kukaan ei halunnut lapsensa joutuvat raatamaan sairaana tai rämpimään lumessa. Mutta maahantulijat pulskistuivat ja lisääntyivät.

Monta vuotta kului. Useimmista maahan tulleista ihmisistä oli jo tullut tuon maan kansalaisia. Se oli hyvin helppoa, koska kansalaisuuskokeessa oli vain yksi kysymys, joka kuului: Är vi världens gulligaste folk? Koska kaikki tiesivät, mikä oli oikea vastaus, he saivat oitis tuon maan passin. Nyt heitä ei enää huvittanutkaan asua tuossa maassa, jossa oli usein kylmä ja jossa piti talvisin kahlata lumessa, niin että helmat kastuivat. He muuttivatkin sankoin joukoin lämpimämpiin maihin, Lopulta kaikki maailman ihmiset olivat tuon pohjoisen maan kansalaisia. Kuninkaan toive oli toteutunut ja maasta oli lopultakin tullut suurvalta. Mutta itse kuningas oli jo aikaa sitten kuollut, samoin världens gulligaste folk.