sunnuntai, 23. kesäkuu 2019

Revontulijumala

Rakas lukija,

kerron nyt sinulle erikoisesta junatuttavuudestani ja tapahtumista, joka sattuivat käydessäni kuninkaan käskystä tutustumassa erään kaukaisen maan itäosien metsätilanteeseen.

Olin noussut maan pääkaupungissa junaan, joka lähti kiitämään kohti itää. Nojauduin mielihyvää tuntien taaksepäin penkissäni ja katselin ohi viliseviä maisemia. Tunsin oloni samalla kertaa jännittyneeksi ja miellyttävän rentoutuneeksi, olihan aina mielenkiintoista tutustua uusiin kulttuureihin ja elämäntapoihin. Siinä istuessani torkahdin hetkeksi. Kun taas havahduin hereille totesin, että minulla oli nälkä, ja lähdin etsimään junan ravintolaa.

Ravintola löytyikin pian. Valitsin umpimähkään jonkin oudonnäköisistä ruokalajeista ja aloin tähyillä vapaata istumapaikkaa. Yhdessä pöydässä istui yksinäinen nuori mieshenkilö lukemassa sanomalehteä. Hän nyökkäsi kohteliaasti huomatessaan minut ja niinpä istuin hänen seuraansa.

Odotellessani ruoka-annostani tarkkailin vaivihkaa pöytäkumppaniani, joka oli jatkanut lehden lukemista. Mies oli hoikka, ehkä noin 30-vuotias ja pukeutunut varsin värikkäästi. Hänellä oli limehedelmän värinen puuvillainen paita, jonka hihat oli kääritty ylös. Hiukset sojottivat joka suuntaan kirkkaan punaisina ja kaulassa oli pitkät, värikkäät puuhelmet.

Siinä samassa mies nosti katseensa lehdestä. Hän laskosti sen ja aloitti yht´äkkiä keskustelun tiedustelemalla mistä olin tulossa ja minne menossa - arvatenkin ulkomuotoni paljasti, että olin tullut kauempaa. Kerroin hänelle muitta mutkitta matkani tarkoituksen. Kuultuaan tarinani mies totesi, että oli matkalla samaan itärajalla sijaitsevaan pikkukaupunkiin, koska siellä järjestettäisiin tulevana viikonloppuna suuri uskonnollinen juhla. Välillemme sukeutui tästä vilkas keskustelu, koska olen hyvin uskonnollinen ja myös muitten kansojen oudot uskonnot kiinnostavat minua kovasti.

Mies kertoi myös oman tarinansa. Ihmeekseni sain kuulla, että hän oli ammatiltaan pappi. Pystyin tuskin peittämään hämmästystäni, koska hänen ulkomuotonsa vastasi kovin huonosti mielikuvaani papeista. Peittääkseni hämmennystäni pyysin miestä kertomaan hänen uskonnostaan.

Sain kuulla, että maan uskonto oli kollektiivinen ja panteistinen. Tämä tarkoitti, että jumaluus syntyy ihmisten kollektiivisessa tajunnassa kun he kilvoittelun ja oikeaoppisen elämäntavan sekä rituaalien tuloksena saavuttavat lopullisen valaistumisen. Keskeisessä asemassa yhteiskunnassa oli kirkko, jonka ylin valtuusto vastasi sen toiminnasta ja huolehti siitä, että uskonto oli kaikkien kansalaisten saatavilla ja läsnä heidän jokapäiväisessä elämässään. Tähän tarvittiin tietysti suuri organisaatio, mutta koska kyseessä oli virallinen valtionkirkko, resurssien saanti ei ollut sille ongelma.

Tämän kuultuani ihmettelin hieman, koska käsitykseni mukaan kehitys useimmissa maissa oli viime aikoina kulkenut nimenomaan toiseen suuntaan, niin että kirkko ja valtio oli pyritty pitämään erillään toisistaan. Matkakumppanini nojautui taakse päin ja katsoi minua pitkään vaiti. Tuntui siltä, että hän pohti mielessään, mitä kaikkea haluaisi kertoa minulle maansa historiasta. – Niin meilläkin tapahtui aivan lähihistoriassa, mies alkoi selittää. – Meidän maassamme oli nimittäin satoja vuosia vallassa pakanallinen uskonto, joka oli saavuttanut melko vahvan aseman yhteiskunnassa. Yhteen aikaan lähes koko kansa oli tuon takapajuisen uskonnon harjoittajia. Vaikka heidän kirkkonsa, kuten sanottu, ei ollut valtionkirkko, sillä oli kuitenkin erittäin vahva asema maassamme ja se oli erittäin vauras.

Olin nyt todella kiinnostunut kuulemaan miten niin vahva kirkko oli täydellisesti joutunut väistymään toisen uskonnon tieltä lyhyessä ajassa. Tiedustelin myös, millainen tuo vanha uskonto oli, olenhan myös kovin kiinnostunut kansanperinteestä. Pöytäkumppanini naurahti hieman pilkallisen oloisesti. – Tuo  pakanausko oli hyvin lapsellinen. Oli keksitty tarina jostain jumalan pojasta joka aikoinaan muka oli tullut maan päälle sovittamaan synnit. Pakanauskonnoille tyypilliseen tapaan se oli monijumalainen: sen harjoittajat palvoivat sekä tätä inkarnoitunutta jumaluutta, ylijumalaa että vielä jotain kolmatta voimaa. Ylijumala istui heidän mukaansa taivaassa, jonne jokainen ihminen kuoltuaan myös pääsisi. Tästä johtuen tämän uskonnon harjoittajat olivat erittäin uppiniskaisia ja heidän käännyttämisensä tuosta harhaopista oli ollut hyvin vaivalloista.

Minulle oli vielä hieman epäselvää mikä tuossa vanhassa kansanuskonnossa sitten oli ollut niin haitallista, että se oli haluttu nujertaa. Kuulemma syy oli se, että se oli pitänyt ihmistä tavallisena ”luomakunnan” osana, niin kuin nuo pakanat sitä nimittivät, koska he uskoivat naiivisti, että heidän ylijumalansa oli luonut maailman. He lukivat ahkerasti pyhää kirjaansa, jonka mukaan ihmisen tuli keskittyä lisääntymiseen, vieläpä eläinten tavalla! He kieltäytyivät hyväksymästä ihmistä muusta maailmasta erillisenä, korkeana valo-olentona, joita mitkään tämän maailman sen paremmin fysikaaliset kuin moraalisetkaan säännöt eivät koske, mikäli hän ei itse sitä halua. Niin, tämä viimeksi mainittu on siis minun edustamani kirkon näkemys, tarkensi mies, joka nyt oli ehtinyt esittäytyä Janiksi.

Ymmärsin nyt hyvin, että maan entinen uskonto oli tyypillinen takapajuinen luonnonkansojen uskonto. Asia kiehtoi minua siinä määrin, että pyysin vielä Jania kertomaan, miten uuden uskonnon nousu hallitsevaksi uskoksi oli onnistuttu saamaan aikaan. Janin ilme synkkeni hetkeksi. – Sehän se hankala kysymys juuri on. Pakanauskonto istui nimittäin hyvin syvässä noissa yksinkertaisissa ihmisissä. Ensin yritimme positiivista käännytystä, mutta se ei tehonnut lainkaan. Sitten aloitimme informaationkampanjan, jossa melko ankaraan sävyyn kritisoimme vanhaa uskontoa. Tässä meillä oli onneksi apuna valtion radio- ja televisioyhtiö sekä suurimmat sanomalehdet, joiden johtavassa asemassa olevat henkilöt ovat aikaa sitten kääntyneet moderniin ihmistulkintaan ja valinneet uuden uskon. Tämäkään ei tuntunut auttavan. Nuo pakanat vain sinnikkäästi kokoontuivat temppeleihinsä, julkaisivat omia säälittäviä lehdyköitään ja mikä pahinta, kokosivat suuren määrän herkässä iässä olevia nuoria kesäisille propagandaleireilleen. Tässä vaiheessa oli turvauduttava järeämpiin toimenpiteisiin.

Tarina kiinnosti minua nyt siinä määrin, että en malttanut palata paikalleni omaan vaunuun, vaan ostin itselleni ruskean, kuohuvan juoman, joka selvästi oli paikallisten suosiossa, koskapa suurin osa asiakkaista näytti nauttivan sitä. Palattuani pöytäämme Jani jatkoi saman tien kertomustaan. – Niin, meidän piti siis ottaa järeämmät keinot käyttöön. Niistä tärkein oli soluttautuminen. Saimme muutaman vuoden kuluessa solutettua omat edustajamme vanhan kirkon tärkeimpiin päättäviin elimiin. Heidän tehtävänsä oli tehdä päätöksiä, jotka suututtaisivat kirkon kannattajat niin, että he yksi toisensa jälkeen hylkäisivät kirkon. Tämä suunnitelma onnistuikin loistavasti. Toinen keino oli aloittaa valistus niin varhaisessa vaiheessa kuin mahdollista, eli kouluissa. Vanhan uskonnon mukaiset oppitunnit lakkautettiin. Uutta uskontoa päätettiin ensin tuoda opetukseen läpileikkausperiaatteella, niin että se opotettaisiin kaikkien oppiaineitten ohjelmaan. Jossain vaiheessa tämä todettiin liian tehottomaksi, ja niin päätettiin sen lisäksi aloittaa varsinainen uskonnonopetus, tosin varovasti nimikkeellä ”tasa-arvokasvatus”. Aloitimme myös oppilaitospappitoiminnan. Kävi ilmi, että Jani itse oli nimenomaan oppilaitospappi, joten hän ainakin tiesi, mistä puhui.

Tiedustelin kohteliaasti, mitä kaikkea työhön oppilaitospappina sisältyi. Sain kuulla, että uskonnolliset joka-aamuiset hartaudet oli otettu käyttöön ja pappi vastasi tietenkin niistä. Opettajien kanssa keskusteltiin ja varmistettiin, että sopiva määrä uskonnollista materiaalia sisältyi jokaiseen oppituntiin. Pappi päivysti myös säännöllisesti ja keskusteli nuorten kanssa opastaen näitä uskonnollisissa kysymyksissä. Joskus pappi joutui ojentamaan oppilasta, joka oli puhunut tai toiminut oikeaoppisen uskonnon vastaisesti. Tästä pappi sai yleensä tiedon joltain muilta oppilaalta, ja oppilaita tietysti kannustettiin tällaiseen toimintaan sekä palkittiin siitä.

- Mutta nämäkään toimet eivät riittäneet, totesi Jani alakuloisesti. Niinpä ryhdyimme vaikuttamaan asiaan elinkeinoelämän kautta. Monet yrityksethän ovat tavalla tai toisella riippuvaisia maan hallituksen suosiosta, ja hallitus oli jo onneksi miehitetty uuden uskonnon edustajilla. Yritykset oli sitä kautta melko helppo saada sitoutumaan ja tunnustamaan uutta uskoa. Kun kiristimme otettamme hieman, yritykset alkoivat oma-aloitteisesti erottaa palveluksestaan sellaisia henkilöitä, jotka edelleen roikkuivat vanhassa uskonnossa. Julkisella puolella oli tietysti vielä helpompaa. Väärän uskonnon edustajat yksinkertaisesti erotettiin viroistaan. Tämä koski myös yliopistoja. Järjestöistä ja yhdistyksistä ei onneksi tullut missään vaiheessa ongelma: niiden rahoitus yksinkertaisesti lakkautettiin, jonka jälkeen yhdistykset kuolivat itsestään. Nykyään Revontuliliikkeen – se on siis uskontoni virallinen nimi - ylin valtuusto eli RETU pitää yllä rekisteriä, johon kerätään tietoja kaikkien kansalaisten missä tahansa foorumilla julkaisemista kirjoituksista, mielipiteistä ja kommenteista sekä ystävistä. Tämä tietokanta onkin osoittautunut ensiluokkaiseksi apuvälineeksi rekrytoinnissa. Rekrytoiva yritys tai julkinen organisaatio voi sieltä kätevästi tarkistaa, onko henkilö syyllistynyt uskonnonvastaiseen toimintaan tai ajatteluun, ja näin tietää onko henkilöä syytä palkata vai ei.

Vanhan kirkon näivettäminen sai sitten päätöksen,  joka oli hedelmällinen koko yhteiskunnalle. Nimittäin, kun suurin osa kirkon jäsenistä oli eronnut siitä hajaannustoiminnan tuloksena, köyhtynyt kirkko ei enää pystynyt ylläpitämään suurta kiinteää omaisuuttaan, ja sen oli lopulta luovuttava siitä vapaaehtoisesti ja ilman korvausta. Eli se putosi kuin kypsä hedelmä valtion syliin. Samalla loppuivat vastenmieliset nuorten propagandaleirit. Jani näytti nyt erittäin tyytyväiseltä.

Olin hieman hämmentynyt kaikesta mitä olin kuullut. Vanha uskonto vaikutti tosin olleen melkoisen takapajuinen, mutta oliko uusi usko sitten tuonut jotain parempaa ihmisten elämään? – Sen saat nähdä omin silmin, jos sinulla on mahdollisuus jäädä kaupunkiin viikonlopuksi. Kuten sanoin, siellä vietetään silloin suurta uskonnollista juhlaa, johon koko kaupunki osallistuu. Ilokseni minulla tosiaan oli väljä matkustusaikataulu ja saatoin hyvin suoda itselleni vapaan viikonlopun hoidettuani ensin varsinaisen työni. Jani lupasi tulla hakemaan minua hotelliltani lauantaiaamuna ja toimia oppaanani koko viikonlopun. Näin sovittuamme kiitin keskustelukumppaniani lämpimästi ja nousimme molemmat pöydästä lähteäksemme omiin vaunuihimme.

Nyt kiinnitin huomiota Janin violetin värisiin housuihinsa ja punaisiin kenkiin, sekä värikkääseen kassiin, joka oli kuvioitu säihkyvin sinisin, vihrein, violetein ja keltaisin koukeroin. Jani huomasi että tuijotin kassia ja totesi naurahtaen:  – Niin tämä tosiaan on uskontomme tunnus – revontulet. Erosimme ja lähdimme kumpikin omaan suuntaamme.

Pian oltiinkin jo perillä. Lähdin hoitamaan työasioitani minua vastassa olleen paikallisen erityisasiantuntijan opastuksella, mutta tästä olenkin jo kertonut toisessa tarinassa (Metsäretkellä).

Lauantaina heräsin pirteänä. Ulkona paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta. Olin hyvällä tuulella ja valmis viikonlopun viettoon. Kun olin lopettelemassa aamiaistani Jani ilmaantuikin jo aamiaishuoneeseen. Lähdimme yhdessä jalan kohti kaupungin keskustaa.

Heti kadulle tultuamme huomasin, että ilmassa oli suuren juhlan tuntua. Kaikkialla liehui revontulilippuja ja kävelykadulta kaikui jo musiikkia. Suuri määrä ihmisiä oli jo liikkeellä. He olivat pukeutuneet mitä mielikuvituksellisimpiin ja paljastavimpiin asuihin. Siellä oli aikuisia ja lapsia, vanhoja ja nuoria, kaikki iloisina, jopa riehakkaina. Monista ihmisistä oli vaikeaa päätellä mitä sukupuolta he edustivat. Koko pitkä kävelykatu oli koristeltu uskonnollisin julistein ja lipuin, joissa kaikissa toistui värikäs revontulikuvio. Katua reunustivat monet kahvilat ja muut liikkeet ja jokaisessa niistäkin liehui revontulilippu. Mietin mielessäni, että tämä maa oli todellakin hyvin uskonnollinen.

Käveltyämme pitkän kadun toiseen päähän saavuimme suurelle aukiolle, jonka reunalla seisoi valtava, keltaiseksi maalattu puinen rakennus. Sen arkkitehtuuri oli hyvin omaperäinen: siinä oli viistoista kappaleista koottu metallinen katto, joka suippeni ylöspäin. Ylimpänä oli pieni lasi-ikkunainen kupoli. Ihastellessani rakennusta Jani kertoi yllättäen, että se oli entinen pakanauskonnon kirkko. Kupolin päältä oli tietysti uskonnollinen symboli poistettu ja rakennus palveli nyt uuden uskonnon sakraalimenoja. Sakraalimenot järjestetään tänä iltana juhlan kunniaksi, joten jos halusin tulla mukaan seuraamaan menoja, se oli aivan mahdollista, sanoi Jani.

Istuuduimme katukahvilaan ja jäimme odottamaan, että varsinaiset juhlallisuudet alkaisivat. Joimme odotellessamme taas paikallista erikoisjuomaa. Siinä istuessamme tuli mieleen, että Jani oli oikeastaan kertonut aika vähän uskontonsa opinkappaleista ja uskonnollisista rituaaleista. Pyysin nyt häntä kertomaan lisää. Jani selitti, että hänen uskonnossaan pyhää on oikeastaan kaikki, mitä ihmiset tekevät toistensa ruumiille ja mistä he saavat uskonnollisen kokemuksen. Tämä voi toteutua myös negaation kautta, niin että saman kokemuksen voi saada myös siitä, että mitään ei tapahdu. Tämä voi kuulostaa ristiriitaiselta, mutta jumalahan on mysteeri, sanoi Jani naurahtaen. - Aikaisemmin tätä uskonnollista toimintaa nimitettiin laajasti ottaen seksiksi, mutta nykyään sen nimi on rakkaus. Rakkaus koskettaa jokaista, niin nuorta kuin vanhaa. Jumala on rakkaus, niin yksinkertaista se on.

Olin vaikuttunut, tämän maan uskonto alkoi vaikuttaa hyvin sympaattiselta. Samassa kuului rummun päristystä. Kulkue saapuu, huudahti Jani. Ja tosiaan, toisesta päästä katua alkoi vyöryä jättiläismäinen kulkue. Suuret liput liehuivat, musiikki pauhasi, ihmisjoukko hyppi, tanssi, kiemurteli, konttasi ja halaisi toisiaan selvästikin uskonnollisen hurmoksen vallassa. Uskonnollisia rituaaleja harrastettiin kulkueeseen osallistujien kesken. Lapset juoksentelivat ympäriinsä ja puikkelehtivat sinne tänne aikuisten lomassa. Kieltämättä jonkinlainen hurmos valtasi myös minut kulkuetta katsellessani.

Kun kulkue oli ohi, nousimme ja lähdimme kävelemään katua takaisin päin. Katselin kadun varrella olevia kahviloita ja kiinnitin huomiota yhteen, jossa ei ollut revontulilippua. Ihmettelin tätä ääneen. - Jos revontulilippu puuttuu, se merkitsee lähes automaattisesti boikottiin joutumista ja taloudellista tuhoa yritykselle, selitti Jani. Joskus sattuu kuitenkin käymään niin, että tällainen yritys selviää, koska sen asiakkaiksi hakeutuvat kaikki surkimukset, jotka ovat jo menettäneet työnsä ja toimeentulonsa oman härkäpäisyytensä takia ja joilla ei niin ollen ole enää mitään menetettävää. Normaalit ihmiset, joilla on jonkilainen asema yhteiskunnassa, eivät tietenkään tuollaisen yrityksen palveluja käytä, luonnollisestikin seurausten takia. Nyt kiinnitinkin huomiota siihen, että kaikki kahvilan asiakkaat olivat resuisia laitapuolen kulkijoita. Mietin hieman sarkastisesti, että heitä näyttää onneksi olevan riittävästi pitämään tämä kahvila hengissä, mutta en sanonut Janille mitään.

Karnevaalit jatkuivat, ja tulisivat jatkumaan pitkälle yöhön. Keskelle katua oli nyt pystytetty esiintymislava. Kolme miestä pitkässä mustassa kaavussa nousi lavalle. Musiikki alkoi soida ja miehet ryhtyivät kömpelösti huojuttamaan ja nykimään vartaloaan. Miesten kasvoilta pystyin lukemaan kiusaantuneisuutta, mutta myös uhmaa. Siinä on kolme pakanapappia, tokaisi Jani. Papit olivat kuulemma viimeiseen asti pitäneet kiinni oman jumalansa palvontamenoista ja heille oli nyt päätetty langettaa häpeärangaistua. Virathan heiltä toki on viety aikoja sitten, totesi Jani tyytyväisyyttä äänessään.

Kävelimme vielä jonkin aikaa katua edes takaisin. Lopulta olin niin väsynyt että tunsin päiväunien olevan paikallaan. Sovimme Janin  kanssa tapaamisesta temppelin edessä kello kahdeksan, jolloin ovet avattaisiin.

Kun saavuin illalla temppelille, oli Jani jo odottamassa minua. Astuimme sisään juhlalliseen rakennukseen. Pimeässä eteisessä oli naulakko, johon ulkovaatteet piti jättää. Minulta perittiin sisäänpääsymaksu – tosin kohtuullinen - , koska en ollut kirkon jäsen. Jani kertoi, että temppeliin ei ylipäätään ulkopuolisilla ollut asiaa muuta kuin jonkun jäsenen seurassa. Hämärästä eteisestä astuimme temppelisaliin. Sali oli valtavan suuri ja satumaisen kauniisti koristeltu suurin kyntteliköin, kristallikruunuin, ornamentein, taoksin ja seinämaalauksin. Salin kattoon oli kiinnitetty jättiläismäinen revontulilippu, joka hulmusi raukeasti alhaalta kyntteliköistä nousevan ilmavirran vaikutuksesta. Salin reunoja kehystivät yksinkertaiset puiset pöytäryhmät, joilla istuskeli jo muutamia ihmisiä. Kaikkein hämmästyttävintä kuitenkin olivat oudot telineet, joita oli pystytetty salin keskiosaan. Niitä oli erimallisia ja -kokoisia, ja minun oli vaikeaa päätellä mihin tarkoitukseen niitä käytettäisiin.

Valitsimme pöydän ja kävimme istumaan. Ihmisiä virtasi sisään ja sali täyttyi pikku hiljaa. Täällä väki oli, jos mahdollista, vieläkin erikoisemmin pukeutunut kuin karnevaalikadulla. Monilla oli asunaan vain yksinkertainen nahkahihna, ja nahka oli muutenkin yleisin vaatteiden materiaali. Yhdellä henkilöllä oli mukanaan kaksi nuorta, kaunista, pitkätukkaista henkilöä, jotka seurasivat häntä talutushihnassa maassa kontaten. Pian taustalla alkoi kuulua vaimea, itämainen musiikki. Puheensorina hiljeni. Jostain yleisön joukosta astui esiin kolme alastonta miestä. Yksi heistä pysähtyi erään telineen keskelle ja hänet sidottiin siihen seisaalleen käsistä ja jaloista. Toinen mies asettui makuulavalle vatsalleen ja hänet sidottiin siihen hihnoilla. Kolmas mies jäi seisomaan pienen lavan viereen. Vilkaisin Jania, joka vei etusormen huulilleen ja kuiskasi, että seremonia oli alkamassa.

Telineeseen seisaalleen sidotun miehen luo tuli henkilö, joka alkoi ruoskia tätä ratsupiiskalla säännöllisin sivalluksin. Mies voihkaisi joka piiskan iskulla. Makuulle olevan miehen luo tuli henkilö, joka alkoi pistää neuloja hänen selkänsä ihoon, luoden erivärisistä neuloista mielikuvituksellisia kuvioita. Mies ynähteli vaimeasti. Kolmannen miehen luokse tuli kaksi henkilöä suurta laatikkoa kantaen. He ottivat laatikosta pitkän köyden ja alkoivat sitoa miestä. He taittelivat ja sitoivat miehen ruumiinosia eriskummallisiin asentoihin. He kiersivät köyttä miehen ruumiin ympärille niin että lopulta mies oli kuin köydestä tehty muodoton paketti, josta vain sukuelimet roikkuivat ulkona. Kun paketti oli valmis, mies kiinnitettiin katosta riippuvan vinssin koukkuun ja hänet vedettiin hitaasti ylös. Sidottu mies jäi lavan yläpuolelle roikkumaan ja hän keinui siinä kevyesti edes takaisin kuin hidastettu heiluri. Tässä vaiheessa yleisöstä alkoi kuulua haltioituneita huudahduksia. Katsojat huojuivat musiikin tahdissa ja revontuliliput lepattivat.

Olin melko järkyttynyt ja ymmälläni tästä kaikesta. Olin vakuuttunut siitä, että kyseessä täytyi olla tälläkin kertaa jonkinlainen rangaistusrituaali. Jani sen sijaan näytti syvästi onnelliselta, hänkin huojui edes takaisin silmät kiinni ja ynisi jotain yksitoikkoista äännettä. En uskaltanut keskeyttää häntä. Pian hänen silmänsä raottuivat ja silmämunat muljahtelivat hänen nostaessaan kätensä ylos sivuviistoon ja alkaessaan suureen ääneen huutaa: rakkaus, rakkaus, rakkaus…Jonkin aikaa huudettuaan hän vaikeni ja avasi silmänsä. Hänen kasvonsa olivat edelleen haltioituneessa autuuden tilassa. Minua alkoi jopa hieman pelottaa. Tartuin Jania kevyesti käsivarresta ja ohjasin hänet pöytäämme. Kun hän oli vähän rauhoittunut, kysyin häneltä keitä rituaalin uhrit olivat. – Voi, eivät he ole uhreja vaan seurakunnan maallikkojäseniä. Rituaaliin osallistuminen on kunniatehtävä, josta kilpaillaan, selitti Jani autuaan näköisenä. Olin hämilläni ja kysyin vielä, ovatko kirkon rituaalit aina tällaisia. Eihän toki, vastasi Jani, tämä on vain yksi monista rituaalityypeistä. Muuten, hän lisäsi, tuolla sivuhuoneessa voi harjoittaa perinteisempää hartautta. Se on nimeltään Dark room. Ennen tuota tilaa kutsuttiin sakastiksi.  

Minusta alkoi tuntua että olin saanut riittävästi uskonnollisuutta yhdelle viikonlopulle, joten kiittelin Jania kohteliaasti sekä lupasin lähettää kortin palattuani kotimaahan. Ollessani poistumassa temppelista joku yritti vielä eteisessä kaupustella revontulilippua.   

keskiviikko, 15. toukokuu 2019

Metsäretkellä

Kun eilen illalla avasin kirjan lukeakseni vähän ennen nukahtamista, muistui mieleeni eräs tapaus nuoruudestani, jonka nyt kerron sinulle, rakas lukija.

Ollessani vielä nuori mies työskentelin valtakunnan ensimmäisenä metsäasiantuntijana. Kerran eräästä kaukaisesta pohjoisesta maasta, joka oli kuuluisa laajoista metsistään, alkoi kantautua huhuja, että siellä oli puiden kaataminen kokonaan kielletty. Puuta ei enää saanut polttaa lämmitysuuneissa eikä siitä saanut rakentaa taloja tai huonekaluja. Jopa tuon maan asukkaiden suosimissa peseytymishuoneissa - saunoissa - ei enää saanut polttaa puuta. Tämä hämmästytti maani  kuningasta siinä määrin, että hän päätti lähettää minut paikan päälle ottamaan selvää asian oikeasta laidasta (kuninkaamme oli nimittäin hyvin moderni ja hän halusi aina pysytellä kehityksen kärjessä).

Lähdin matkaan eräänä sateisena toukokuun päivänä. Pitkän ja rasittavan taipaleen jälkeen saavuin viimein pääkaupunkiin, jossa astuin junaan. Juna lähti kiitämään itään päin, kohti päämäärääni, pientä kaupunkia valtakunnan rajalla. Olin saanut tietää, että siellä oli paljon metsää ja tehtaita, jotka ennen olivat valmistaneet puusta kaikenlaisia tarvikkeita sekä oman, että muiden maiden kansalaisten hyödyksi. Minun oli määrä ottaa selvää, mitä näissä tehtaissa nyt valmistettiin kun puun käyttäminen oli kielletty.

Matka sujui miellyttävästi. Tutustuin ravintolavaunussa nuoreen mieheen jonka kanssa uppouduin mielenkiintoiseen uskontoaiheiseen keskusteluun (mutta hänestä ja siitä, mihin keskustelu johti, kerron myöhemmin toisessa tarinassa). Jo matkalla ymmärsin, että tässä maassa oli totisesti paljon metsää! Näin asutusta vain harvoin, kun juna joskus pysähtyi hetkeksi vähäisellä asemalla. Sitten se taas sukelsi metsän siimekseen.

Perille päästyäni totesin, että myös tämän kaukaisen maan itäisimpään kolkkaan oli saapunut kevät. Lehmus-nimiset puut, joita kasvoi kaikkialla teiden varsilla, loistivat ja kimaltelivat jo vihreissä kruunuissaan. Minua vastassa oli kaupungin korkein erityisasiantuntija, olinhan virallisella valtiovierailulla. Hänen nimensä oli Man Nettom. Kieltäydyin kohtaliaasti Manin ehdottamasta kulttuurikierroksesta ja lähdimme sen sijaan saman tien ajamaan kohti ensimmäistä kohdetta, ensimmäistä kaupungin kolmesta suuresta tehtaasta, jotka nyt oli suljettu.

Matkalla Man kertoi tapahtumista, jotka olivat johtaneet tehtaiden sulkemiseen. Maassa oli syntynyt poliittinen liike, joka oli pystynyt osoittamaan, että vanhassa metsässä oleskelu vaikuttaa positiivisesti ihmisen luovaan ongelmanratkaisukykyyn, tiimityövalmiuksiin ja tunneälykkyyteen, ja että sen on todettu jopa nostavan älykkyysosamäärää. Toisaalta oli myös tieteellisesti todistettu, että metsien hakkuu aiheuttaa niin suurta ahdistusta maan kansalaisissa, että se kumoaa kaikki metsässä oleskelun positiiviset vaikutukset. Niinpä oli tultu siihen tulokseen, että ihmisten kohonnut älykkyys ja sen seurauksena innovatiivisuus kompensoi moninkertaisesti muutaman tehtaan sulkemisesta koituvan haitan.

Olin kovin vaikuttunut kuulemastani. Ymmärsin, että tämä kansa oli tosiaankin edistyksellinen ja ennakkoluuloton, ja että maassa harjoitettiin ensiluokkaista tieteellistä tutkimusta. Ihmettelin kuitenkin, miten ihmiset tulivat toimeen ilman tavallista paperia…niin, vaikkapa käydessään tarpeillaan. Man naurahti hivenen alentuvasti. Katsohan, maamme on jo pitkään korvannut monet sellaiset alkeelliset asiat kuin paperin sähköisillä vaihtoehdoilla, hän alkoi luennoida. (Sain kuulla, että maan melko hankalassa kielessä oli alun perin ollut sana "ympäristöystävällinen", mutta se oli korvattu sanalla "sähköinen"). Esim. vessapaperi oli pystytty korvaamaan nanokelmulla, jonka valmistaminen tosin vaatii suuren määrän sähköä, mutta se ei ollut ongelma, koska sähköa sai nykyään mistä tahansa eikä se maksanut mitään. Man viittasi kädellään vihreäksi maalattua paksua pylvästä tien varrella ja kertoi sen olevan sähkökaivo. Siitä saattoi kuka tahansa ottaa niin paljon sähköä kuin halusi ja aivan ilmaiseksi. Nyt kiinnitinkin huomiota siihen, että näitä sähkökaivoja seisoi tuhka tiheään teiden varsilla.

Yhden kaivon eteen oli parkkeerattu kummallisen näköinen kulkuväline. Se on sähkösingel, Man valisti minua nyrpistäen nenäänsä tuskin havaittavasti. Hän kertoi, että ensin maassa oli sähköistetty polkupyörät, mutta sen jälkeen, kun se ominaisuus, että pyörää on poljettava, oli todettu kohtuuttoman vaivalloiseksi ja vanhanaikaiseksi, oli kehitetty sähköpolkupyörämalli, josta polkimet oli kokonaan poistettu, ja se olikin saavuttanut suuren suosion. Tämän jälkeen oli tieteellisesti todistettu, että laitteella ajettaessa kasvoihin kohdistuva ilmavirta on haitallista hengitykselle ja saattaa johtaa mikrosekunnin pituiseen happivajaukseen aivoissa. Tämä olikin antanut alkusysäyksen innovatiivisen katetun version kehittämiselle, jolle annettiin nimeksi sähkösingel. Nyt laitteen menekki oli jo saavuttanut kyllästyspisteen, sillä valtio oli voimakkaasti tukenut sen hankintaa. Nykyään vain köyhät ja takapajuiset ajavat singelillä, totesi Man halveksuntaa äänessään. Tavalliset bensiiniautot kiellettiin jo kauan sitten, mutta tällaiset paremmat kulkupelit ovat vieläkin käyhemmän väestönosan ulottumattomissa, kertoi Man ylpeyttä äänessään ja hiveli samalla autonsa nahkapäällysteistä rattia. Nyt kiinnitinkin huomiota siihen, että auton moottorista ei kuulunut lainkaan ääntä.

Samassa olimmekin jo perillä tehtaan parkkipaikalla. Tehdas lepäsi edessämme suunnattomana harmaana rakennusmassana, josta kohosi torneja, savupiippuja ja jättiläismäisiä siiloja. En ollut eläessäni nähnyt niin suurta tehdasta. Kävelimme vartioimattomasta portista sisään tehdasalueelle. Pihalla meitä vastaan laahusti muutamia apaattisen näköisiä miehiä. He kävelivät ohitsemme nostamatta katsettaan maasta. Kaikkialla oli hiljaista eikä yhdestäkään piipusta noussut savua.

Man kertoi, että tehdas koostui kolmesta erillisestä kokonaisuudesta. Astuimme sisään ensimmäiseen tehdashalliin. Se oli suunnattoman suuri, kirkkaasti valaistu ja kalustettu ultramoderneilla sohva- ja pöytäryhmillä, joita mahtui halliin useita kymmeniä. Yksi seinä näytti jonkinlaiselta jättimäiseltä ohjauspaneelilta nopeasti vaihtuvine teksteineen ja vilkkuvine valoineen. Näkymä toi mieleen tieteiselokuvien avaruusalukset. Sohvilla istuskeli tai makaili miehiä, joista useimmat olivat uppoutuneet tuijottamaan jotain elektronista laitetta. Man kertoi että tämä oli kaupungin järjestämä virkistyskeidas tehtaan entisiä työntekijöitä varten, joita oli noin 600. Virkistyskeitaasta löytyi myös hohtokeilaus- ja curling-rata, yhdistetty elektroninen luku- ja kuntosali, harrastesimulaatiosali sekä ruokailupiste. Kaikki toiminnot oli täysin automatisoitu. Manin äänensävystä saattoi tulkita että hän oli erittäin ylpeä kaupunkinsa humanitaarisesta panostuksesta. Sitten Man ohjasi minut hallin läpi pienempään huoneeseen. Siellä oli kaksi nuorta tyttöä jotka hyppivät ja pyörittivät hulavanteita kolmen keski-ikäisen miehen seuratessa heitä puolipiirissä. Man valisti minua, että kaupunki oli saanut kolmevuotisen projektirahoituksen sirkuskoulutuksen järjestämiseksi entisille tehtaan työtekijöille. Tutkimukset olivat nimittäin osoittaneet, että osallistuva taide, kuten sirkus, antaa ihmisille iloa ja elämänmyönteisyyttä ja sillä  on sitä kautta positiivinen vaikutus ihmisten toimintakykyyn. Olin hyvin vaikuttunut.

Jatkoimme kierrosta ja kävelimme tehdasalueen halki kohti toista tehdaskokonaisuutta. Sähköinen portti aukeni, kun Man kosketti etusormella lukijaa. Astuimme sisälle halliin, joka oli yhtä suuri kuin edellinen. Tämä halli oli täynnä pelikoneita. Niitä oli varmasti monta tuhatta. Hallin seinät oli maalattu mustaksi, valaistus oli hämärä ja seinillä kiemurteli läpinäkyviä putkia, joissa välkkyvät neonvalot muodostivat yhä uusia ja uusia, kaikissa sateenkaaren väreissä loistavia kuvioita seinille. Taustalla jytisi tasainen, kiihkeätempoinen musiikki. Siellä täällä pelikoneiden ääressä seisoi ihmisiä keskittyneenä pelaamiseen. Useimmat heistä olivat aivan erinäköisiä kuin muut tässä maassa näkemäni ihmiset. Man kertoi ylpeänä, että kaupunki oli onnistunut houkuttelemaan suursijoittajan investoimaan tehtaaseen. Kaupunki itse oli joutunut sijoittamaan hankkeeseen aivan minimaalisen, vain muutaman miljoonan paikallisen valuutan suuruisen markkinointirahan. Tosin pelihallissa ei ollut yhtään työntekijää ja se oli ulkomaisessa omistuksessa, mutta tutkimukset olivat Manin mukaan osoittaneet, että asiakkaat jättivät kaupunkiin paljon rahaa majoittuessaan siellä ja käyttäessään ravintolapalveluja. Aloin vakuuttua siitä, että tässä maassa oltiin todella ennakkoluulottomia ja osattiin kääntää haasteet voitoksi.

Sitten Man vei minut kolmanteen halliin. Astuimme sisään jonkinlaiseen eteistilaan. Siellä istui muutamia ihmisryhmiä pyöreiden pöytien ääressä vilkuillen vähän väliä yhtä seinää peittävälle elektroniselle taululle. Tämä on maailman suurin pakohuone, kertoi Man loistaen ylpeydestä. Ryhmät odottivat, että taululle ilmaantuisi tiedot vuorosta, reitistä ja alkuvihjeistä. Pakohuone oli tietysti myös kokonaan automatisoitu. Ja mikä parasta, sen oli perustanut oman maan kansalainen. Tosin tehdassali oli muutettu pakohuoneeksi valtion investointiavustuksella ja perustaja eli toistaiseksi niin sanotulla starttirahalla. Mutta Man oli vakuuttunut siitä, että yritys tuottaisi muutamassa vuodessa verotuloina kaikki siihen satsatut rahat takaisin ja siitä tulisi maailmanlaajuisesti suosittu kohde. Valtio oli jo perustanut työryhmän suunnittelemaan pakohuoneen globaalia markkinointia. Tämän kuultuani olin ällikällä lyöty. Oma maani alkoi tuntua auttamattoman nuhjuiselta ja jälkeenjääneeltä.

Tulimme ulos raittiiseen ilmaan. Haukoin vieläkin henkeäni ihmetyksestä, mutta Man patisteli minua kohti autoa. Meillä oli jo kiire toiselle tehtaalle, joka sijaitsi vähän kaumpana kaupungin laidalla.  Lähdimme ajamaan edelleen kohti itää. Matkalla Man kertoi, että pystyisi näyttämään kaksi muuta tehdasta vain ulkoa päin. Asia oli nimittäin niin, että tehtaissa sijaitsi naapurimaan strategiset informaatiokeskukset. Ne olivat äärimmäisen tarkasti vartioituja eikä kenelläkään tämän maan kansalaisella ollut pääsyä niihin. Ihmettelin tätä kovin ja kysyin miten sellaiseen järjestelyyn oli voitu päätyä. Yksinkertaista, vastasi Man. Informaatiokeskus, joka tarkoittaa tuhansia ja taas tuhansia tietokoneita, kuluttaa suunnattomat määrät sähköä. Kun sähkö nyt on meillä ilmaista ja kun lisäksi maamme on kuuluista turvallisuudestaan, on naapurimaa mielellään sijoittanut keskuksensa näihin vapautuneisiin tiloihin. Meidän maaltamme on vaadittu ainoastaan, että otamme huolehtiaksemme keskuksen vartioinnista. Sehän sopii meille, koska vartiointi suoritetaan perinteisesti ja sillä on siis työllistävä vaikutus. Man näytti erittäin tyytyväiseltä. Minä puolestani mietin, että tämän toiminnan kokonaisvaikutukset oli varmaankin arvioitu tieteellisesti.

Pian alkoi tien vasemmalla puolella kohota savupiippuja jotka pilkistivät puiden lomasta. Käännyimme tehtaalle johtavalle tielle ja saavuimme portille. Tämän edemmäs emme pääse, sanoi Man ja pysäytti auton. Tuijotin edessa aukeavaa näkymää. Ajaessamme oli tullut hämärä, ja nyt tehdas kohosi edessämme huikaisevana valomerenä. Aseistettuja vartijoita seisoi kahdenkymmenen metrin välein aidan edessä kulkevalla kapealla asfaltoidulla tiellä. Olin melko typertynyt enkä osannut sanoa enää mitään. Pian Man käynnisti auton uudelleen. Emme enää kävisi kolmannella tehtaalla, koska oli jo myöhä ja koska Manin mukaan se oli täsmälleen samanlainen kuin toinen. Sen sijaan lähdimme ajamaan kohti kaupunkia.

Matkalla takaisin kaupunkiin Man hidasti yhtäkkiä vauhtia. Haluan näyttää sinulle vielä yhden asian, hän sanoi ja kurvasi pienelle pysähdysalueelle, metsän laitaan. En ensin nähnyt paikassa mitään erityistä. Sitten huomasin taulun, joka näytti leijailevan noin pään korkeudella ilmassa. Kävelin lähemmäs. Nyt saatoin nähdä, että taulu oli kiinnitetty täysin läpinäkyvästä, miltei huomaamattomasta aineesta valmistettuun seinään. Siitä alkoi halkaisijaltaan ehkä noin 30 metriä leveä, puolipallon muotoinen läpinäkyvä, tuskin havaittava putki, joka jatkui syvälle metsään. Man kiirehti selittämään. Muistinhan mitä hän oli kertonut tutkimustuloksista jotka liittyvät metsässä oleskeluun? Muistin toki kaikki myönteiset vaikutukset ihmisen kognitiivisiin toimintoihin. No, Man selitti että ongelmana oli ollut se, miten soveltaa tutkimustietoa konkreettiseen toimintaan. Luonnossahan on paljon arvaamattomia tekijöitä. Esimerkiksi todennäköisyys törmätä vaaralliseen villieläimeen on merkittävä. Lisäksi luonnossa on epätasaisuuksia, johin voi kompastua ja murtaa lonkkansa. On kasveja, joiden siitepöly aiheuttaa terveyshaittoja. Kaiken kukkuraksi on hyönteisiä, jotka levittävät sairauksia. Kun kaikki tieteellisesti todetut riskit oli otettu huomioon, päädyttiin rakentamaan maanlaajuinen Katettu MetsässäLiikkumisverkosto, eli KaMeLi. Putken materiaalina on käytetty osmoottista nanokalvoa, joka päästää lävitse ilmamolekyylit ja muun muassa tuoksut, mutta ei mikrobeja, rikin tai lyijyn yhdisteitä, säteilyä eikä tietenkään hyönteisiä. Ehdoton etu KaMeLista on myös se, että liikkuja ei tarvitse minkäänlaista suunnistustaitoa. Man kertoi tämän kaiken kasvot loistaen ja lisäsi itsekin kuuluvansa aktiivisiin KaMeLiliikkujiin.

Tämän kerrottuaan Man ajoi takaisin kaupunkiin ja vei minut hotellilleni. Oli jo myöhä, mutta en tahtonut saada unta, koska mielessäni pyöri kuvat tämän maan edistyksellisistä keksinnöistä ja oman maani nukkavieruista ympyröistä. Mietin mitä tohtisin kertoa kuninkaalle. Muutaman päivän kuluttua lähdin kotimatkalle. Perillä kuningas kutsui minut kahdenkeskiseen neuvonpitoon. Kerroin hänelle rehellisesti ja niin yksityiskohtaisesti kuin taisin kaikesta mitä olin nähnyt ja kuullut. Kuningas kuunteli vakavana. Hän oli pitkään vaiti ja sanoi sitten: Jos murto-osakaan siitä mitä kerrot on totta, tuo maa tulee olemaan vararikossa neljän vuoden sisällä.

lauantai, 4. toukokuu 2019

Prinsessa ja hirviö

Olipa kerran prinsessa ja prinssi, jotka oli jo nuorina luvattu toisilleen. Kun prinsessa täytti 18 vuotta, prinssi saapui noutamaan häntä valtakuntaansa suurilla mustilla vaunuilla, joita veti kaksi jalosukuista, teräksenharmaata oria. Prinssi oli sulopuheinen, kohtelias ja huomaavainen ja prinsessa rakastui häneen heti. Matka prinssin valtakuntaan oli pitkä, mutta se sujui aivan huomaamatta, koska prinssi ja prinsessa keskustelivat vilkkaasti koko matkan. He huomasivat, että heillä oli paljon yhteistä. Molempia kiinnosti erityisesti valtakunnan asioitten hoitaminen.

Lopulta saavuttiin prinssin linnaan, joka kohosi aukiolla suuren metsän keskellä. Kaikki linnassa ja sen ympärillä oli ylellistä ja hyvin hoidettua. Prinsessa ymmärsi, että prinssi oli suunnattoman rikas. Linnassa oli monta huonetta ja ne olivat niin korkeita, ettei prinsessa olisi edes kyennyt heittämään pientä kiveä kattoon asti.  

Prinsessa asettui asumaan. Hän kuljeskeli linnan puutarhassa tai teki ristipistoja linnan salissa. Prinssi oli päivät poissa, mutta palasi aina illalla ja vietti yöt prinsessan vieressä. Prinsessa tunsi, ettei koskaan ollut ollut niin onnellinen, ettei koskaan ennen ollut tuntenut sellaista läheisyyttä ja yhteisymmärrystä kuin prinssin kanssa. Vaikka joutuikin viettämään päivät yksin, oli prinsessa tyytyväinen ajatellessaan, että saisi elää prinssin kanssa koko loppuelämänsä.

Eräänä päivänä, kun prinsessa oli kävelemässä linnan puistoa reunustavalla tiellä, hän tapasi miehen, joka oli laskeutunut ratsailta ja tutki hevosensa takakaviota. Prinsessa meni lähemmäs ja puhutteli miestä. Kun mies suoristautui ja näki prinsessan, hän huudahti iloisesti hämmästyksestä. Nyt prinsessakin tunnisti miehen: tämä oli ollut tallipalvelija hänen isänsä valtakunnassa. Mies kertoi, että työskenteli nyt viestinviejänä ja oli sen vuoksi ratsastanut näin kauas kotoaan. Prinsessa ilahtui kovin miehen tapaamisesta, koska tunsi saaneensa viestin kotimaastaan ja perheestään.

Prinsessa sai kuulla, että miehen ratsulta oli irronnut kenkä. Silloin hän sai oitis ajatuksen. Hän muisti, että linnan tallissa oli laatikko, jossa pidettiin käytettyjä nauloja (Prinssi oli näet hyvin saita ja hän oli antanut määräyksen, että yhtään naulaa ei saanut heittää pois, vaan ne piti suoristaa ja käyttää uudestaan). Varmaankin sieltä löytyisi myös välineet joilla hevonen saataisiin kengitettyä. Prinsessa vei miehen hevosineen talliin, josta löytyivätkin naulat ja työkalut. Pian oli hevonen kengitetty ja mies pääsi kiitollisena jatkamaan matkaansa.

Siinä samassa ilmestyi prinssi paikalle jostain tallin takaa. Hänellä oli tuima ilme ja hän tivasi prinsessalta, kuka oli tuo mies joka oli käynyt hänen tallissaan. Prinsessa kertoi iloisesti kuka mies oli, ja miten hänen oli onnistunut löytää naulalaatikko ja auttaa miestä jatkamaan matkaansa. Silloin prinssin silmät muuttuivat tulipunaisiksi viivoiksi. Mustaa savua ja tuhkaa alkoi nousta maasta, ne kieppuivat ujeltaen villinä pyörteenä prinssin ympärillä ja maa jymisi kuin lähenevä ukkosmyrsky. Savu ja pöly kirvelivät prinsessan silmiä, ja hän ei hetkeen nähnyt mitään. Kun hän taas sai silmänsä auki, oli prinssi kadonnut, ja savun keskellä seisoi palavasilmäinen hirviö.

”Sinä kurja petturi, joka tulet muka viattomasti minun valtakuntaani ja alat selkäni takana jakaa minun omaisuuttani pois, varmaankin koska himoitsit päästä tuon surkimuksen kanssa tallinylisille, sinä senkin alhainen narttu” mylvi hirviö pyöritellen raivoisasti päätään puolelta toiselle. Prinsessa oli kalmankalpea pelosta eikä ymmärtänyt lainkaan mitä tapahtui. Hän yritti selittää kuka mies oli ja että oli antanut tälle vain muutaman käytetyn naulan. Mutta hirviö ei taipunut vaan jatkoi kammottavaa korskuntaansa, polki jaloillaan maata ja ulvoi hirvittävällä äänellä. Sitten se tarttui prinsessan käsivarteen ja raahasi hänet pihan perällä olevaan huvimajaan, tuuppasi kovakouraisesti sisään ja sulki oven.

Prinsessa makasi huvimajan lattialla ja itki. Hän oli epätoivoinen ja kauhuissaan. Hän ei millään pystynyt tajuamaan mitä oli tapahtunut, se tuntui niin epätodelliselta. Vaikka hän oli nähnyt omin silmin kaiken, hän ei voinut millään uskoa että hänen ihana prinssinsä oli muuttunut hirviöksi. Prinsessa nyyhkytti nyyhkyttämistään. Monen tunnin kuluttua hänen itkunsa taukosi ja hän nousi istumaan. Sillä välin oli tullut pimeä. Kuu loisti sisään huvimajan pienistä ikkunoista ja jostain kuului huuhkajan yksitoikkoinen huhuilu. Prinsessa mietti, oliko hänen onnellinen elämänsä nyt lopussa. Mutta kun hän sitten ajatteli kaikkia niitä suloisia päiviä, joita oli viettänyt prinssin kanssa, miten tämä oli puhunut hänelle kauniisti ja koskettanut häntä hellästi, hän ei mitenkään voinut uskoa sitä. ”Kunhan nukun yön yli ja aurinko huomenna nousee, varmaan prinssi tulee hakemaan minua ja kaikki on taas hyvin” ajatteli prinsessa, kävi makuulle ja vaipui uneen.

Aamulla prinsessa heräsi kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Edellisen illan kauhut olivat pyyhkiytyneet hänen mielestään ja hän tunsi itsensä iloiseksi ja reippaaksi. ”Varmaan prinssi kohta tulee ja sitten on kaikki taas hyvin”, prinsessa ajatteli toiveikkaasti. Mutta prinssi ei tullut. Prinsessa istui koko päivän yksin huvimajassa katsellen ulos puutarhaan. Hänellä ei ollut mitään syötävää, mutta onneksi huvimajassa oli saavillinen sadevettä, jota saattoi juoda janoonsa. Illalla prinsessa mietti: ”Prinssi on varmaankin ollut koko päivän hoitamassa tärkeitä valtakunnan asioita. Huomenna hän varmasti tulee hakemaan minut takaisin linnaan ja kaikki on taas hyvin”. Niin prinsessa meni luottavaisena nukkumaan.

Kolmantena päivänä prinsessa heräsi taas pirteänä ja alkoi odottaa prinssiä. Hän muisteli miten kauniilta prinssin ääni kuulosti, miten ihanalta hänen kosketuksensa tuntui, ja miten ihanaa oli keskustella hänen kanssaan pitkälle yöhön sängyssä ennen nukahtamista. Prinsessa odotti ja odotti, mutta prinssi ei tullut.

Neljäntenä päivänä prinsessa mietti, oliko prinssi voinut hylätä hänet kokonaan. Miten oli mahdollista, että prinssiä ei kuulunut? Eikö tämä ymmärtänyt miltä prinsessasta tuntui istua yksin huvimajassa päivästä toiseen? Prinsessa yritti myös miettiä, oliko tehnyt jotain väärin. Vaikka hän kuinka yritti, hän ei pystynyt löytämään mitään väärää siinä, että oli auttanut miestä. Ei, prinsessa tuli siihen tulokseen, että kyseessä täytyi olla hirvittävä väärinkäsitys. Kohta prinssi varmasti tajuaisi erehtyneensä, tulisi hakemaan häntä, pyytäisi anteeksi ja kaikki palautuisi ennalleen. Prinsessa oli jo pyyhkinyt hirviön pois mielestään, hän muisti vain prinssin.

Mutta aika kului, eikä prinssiä kuulunut. Viidentenä ja kuudentena päivänä prinsessa alkoi vaipua yhä syvempään epätoivoon. Hän näki silmiensä edessä kuinka koko hänen kaunis elämänsä valui kuin juoksuhiekka hänen sormiensa läpi, ja kun hän kohotti katseensa, hän näki vain loputtomiin jatkuvaa pimeyttä. Kuitenkin hänen sydämessään paloi vielä lepattava liekki, joka hiljaa rukoili ja anoi, että prinssi sittenkin tulisi, katuisi ja kantaisi hänet sylissään linnaan, ja kaikki olisi taas hyvin.

Mutta tuli seitsemäs päivä, eikä prinssiä vieläkään kuulunut. Prinsessa alkoi riutua. Hän tuijotti apaattisena huvimajan seinää. Välillä hän nousi ja käveli pientä ympyrää, sitten hän taas istuutui ja alkoi tuijottaa ulos ikkunasta. Nyt prinsessa oli todella surullinen. Hän mietti, miten kukaan voisi tehdä rakkaalleen – sillä niin prinssi oli häntä kutsunut – tällaista. Hän tuli siihen tulokseen, että prinssi ei rakastanut häntä. Hän ei uskonut että näkisi prinssiä enää koskaan. Hän jäisi loppuiäkseen huvimajaan ja lopulta kuolisi sinne.

Seuraavana päivänä prinsessa oli tuskin avannut silmiään, kun hän yhtäkkiä kuuli ulkoa lähestyviä askeleitä. Hän hyppäsi pystyyn ja riemu valtasi hänen mielensä. ”Hän tulee sittenkin hakemaan minua, tiesinhän, hän rakastaa minua sittenkin”, ajatteli prinsessa kiihtyneenä. Hänen sydämensä suli siinä samassa ja hän unohti kaikki ne pitkät päivät, jotka oli virunut huvimajassa ja odottanut prinssiä. Prinsessa oli valmis antamaan prinssille anteeksi ja rakastamaan tätä koko sydämensä voimalla.

Mutta kun ovi lopulta avautui, prinsessa jähmettyi kauhusta. Ovella ei seissytkään prinssi vaan hirviö. Hirviö oli, jos mahdollista, vieläkin kammottavampi ja rumempi kuin prinsessa muisti, ja kun se katsoi prinsessaa, sen katse oli täynnä palavaa vihaa. Hirviö ei sanonut mitään, vaan otti kainalostaan pärekorin ja kumosi sen sisällön prinsessan eteen lattialle. Kori oli täynnä kuolleita sammakoita ja mätiä kaloja, joista nousi kammottava löyhkä. Hirviö korskui niin että vaahto tursui sen rumista leukapielistä, loi prinsessaan viimeisen, halveksivan katseen ja paukautti oven kiinni. Prinsessa kuuli kuinka sen askeleet hitaasti loittonivat huvimajalta linnan suuntaan.

Nyt prinsessa ei enää voinut edes itkeä. Hän istui typertyneenä alas tuijottaen tyhjyyteen. Hirvittävä löyhkä täytti pienen huoneen, mutta prinsessa tuskin huomasi sitä. Hän ajatteli vain omaa kohtaloaan, omaa elämäänsä, jossa ei näkynyt enää valonpilkahdustakaan. Koko hänen kuvitelmansa onnellisesta elämästä oli säpäleinä. Kaunis kuva prinssistä hänen sydämessään alkoi pikku hiljaa alkoi haalistua. Vaikka hän yritti saada mieleensä niitä onnellisia hetkiä, joita oli prinssin kanssa kokenut, se tuli yhä vaikeammaksi. Hirviön kuva valtasi hänen sydämensä peilin.

Prinsessa istui liikahtamatta paikoillaan kunnes aurinko alkoi laskea. Sitten hän havahtui, avasi yhden pienistä ikkunoista, otti hienojen, valkoisten sormiensa väliin mädän kalan toisensa jälkeen ja heitti ne inhon vallassa ikkunasta ulos. Sen jälkeen hän poimi sammakot ja heitti nekin ulos. Lopuksi hän sulki ikkunan, asettui makuulle ja vaipui uneen.

Seuraavat päivät kuluivat samanlaisina aamusta iltaan. Prinsessa heräsi, joi vähän vettä ja alkoi tuijottaa ikkunasta ulos. Välillä hän hyräili lapsuudestaan tuttua melodiaa lohduttaakseen itseään. Hän ajatteli äitiään ja isäänsä kaukana kotona. Hän ajatteli lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Hän mietti elämän salaperäistä kulkua. Miten hän oli voinut päätyä tähän? Miten hän oli voinut sitoa elämänsä hirviöön? Hän ajatteli myös tulevaisuuttaan. Pitäisikö hänen viettää koko elämänsä hirviön kanssa, joka kenties jopa nautti siitä, että sai kiduttaa häntä. Pitäisikö hänen viettää koko elämänsä ilman rakkautta ja läheisyyttä, yksin suljettuna huvimajaan? Päivät kuluivat, ja prinsessa tunsi miten hänen sydämeensä, siihen kohtaan jossa oli palavasti roihunut rakkaus, muodostui jääpalanen. Prinsessa ajatteli vain entistä elämäänsä, isäänsä ja äitiänsä, eikä halunnut mitään muuta kuin palata kotiin. Jos vain jotenkin pääsisi hirviötä karkuun.

Muutaman päivän kuluttua keskipäivän aikaan alkoi taas kuulua askeleita. ”Hirviö on tulossa”, säikähti prinsessa ja peräytyi huvimajan perimpään nurkkaan. Prinsessa odotti pahinta, mutta kun ovi avautui, oviaukossa seisoikin prinssi. Prinssi hymyili viehättävintä hymyään, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. ”No, muruseni, vieläkö haluat mököttää täällä”, kysyi prinssi hunajaisella äänellä. Mutta prinsessa seisoi jähmettyneenä nurkassa ja puristi hartiahuiviaan tiukasti nyrkeissään. Hän tuijotti ilmeettömänä prinssiä eikä sanonut mitään. Prinssi naurahti hyväntuulisena, iski viekottelevasti silmää ja kääntyi kannoillaan. Vihellellen hän lähti kävelemään kohti linnaa, jättäen oven raolleen. Prinsessan ajatukset kieppuivat villisti edes takaisin. Hän istuutui ja yritti ajatella selvästi. Yksi ääni hänen sisällään kuiskutti, että mitään hirviötä ei ollut olemassakaan, kaikki oli hänen mielikuvituksensa tuotetta. Toinen ääni kuiskasi, että huvimajan ovi oli koko ajan ollut auki, miksei hän ollut vain kävellyt siitä ulos? Kolmas ääni supatti, että kaikki oli ollut hänen ylivilkkaiden aivojensa tuotosta, sekä kalat että sammakot, ja että hän oli todellisuudessa nukkunut huvimajassa vain yhden yön. Pian prinsessa ei enää tiennyt mikä oli todellista ja mikä ei. Hänestä tuntui, että hän oli menettämäisillään järkensä.

Sitten prinsessa havahtui ja huomasi, että aurinko oli laskemassa. Hän kurkisti ulos huvimajasta ja näki, että linnan salissa kristallikruunut loistivat ja levittivät kutsuvaa valoa ulos hämärälle pihalle. Hän astui ulos huvimajasta kostealle ruohikolle. Hän vilkaisi vielä kerran linnaan päin, ja sitten hän alkoi juosta kohti metsää. Prinsessa juoksi ja juoksi. Hän juoksi koko yön ja seuraavan päivän. Hän juoksi ja juoksi, kunnes lopulta saapui isänsä valtakuntaan. Isänsä linnassa hän lepäsi monta viikkoa ennen kuin hänen voimansa jälleen alkoivat palata. Vähitellen prinsessa toipui ja jatkoi elämäänsä. Hänen  sydämessään ollut jää suli pois, ja sen tilalle jäi tyhjä musta kuoppa.

 

lauantai, 9. maaliskuu 2019

Suurlähettilään muistelmat

Rakas lukija,

olen jo vanha mies ja aikani on pian täynnä. Ennen kuin kuolen, kirjoitan muistiin mitä omin silmin näin ja kuulin toimiessani suurlähettiläänä eräässä maassa kaukana pohjoisessa.

Tuo maa oli siihen aikaan kuuluisa korkeasta sivistystasostaan ja erityisesti koululaitoksestaan. Maailman kaikista kolkista virtasi delegaatiota katsomaan tätä ihmettä ja ottamaan siitä oppia. Minäkin vierailin monet kerrat kouluissa ja totesin omin silmin, miten hyvällä mallilla asiat olivat. Hyvin käyttäytyvät, pellavapäiset lapset työskentelivät innoissaan mitä moninaisimpien, pedagogisesti ja didaktisesti oikeaoppisten tehtävien parissa, joita heidän korkeasti koulutetut opettajansa olivat heille antaneet. Koulurakennukset hohtivat uutuuttaan ja niihin oli sijoitettu suuri määrä kaikkein uusinta teknologiaa.

Kerran minut pyydettin puhumaan seminaariin, joka pidettiin tuon maan korkeimmassa koulutuslaitoksessa, SivistysAkatemiassa. Olin kuullut puhuttavan tästä laitoksesta ja odotin innokkaasti näkeväni sen omin silmin. Onnistuneen seminaarin jälkeen Akatemian dominus vei minut tutustumiskierrokselle.

Heti kierroksen alussa aloin ihmetellä sitä, että Akatemia oli kovin tyhjä, vaikka lukukausi oli vasta puolivälissä ja oli tavallinen arkipäivä. Dominus selitti, että se oli seurausta nykyaikaisesta ajattelusta. Ennen ajateltiin, että Akatemian tehtävä olisi laajentaa opiskelijoiden tietämystä ja opettaa heitä kriittiseen ajatteluun. Mutta tämä vanhanaikainen näkemys johti tehottomuuteen, joka nykyaikaisessa yhteiskunnassa on tuhoisaa mille tahansa organisaatiolle. Niinpä sen jälkeen, kun vanha näkemys korvattiin yhdellä, oikealla ideologialla, tulokset ovat monikertaistuneet. Opiskelu on tehokasta ja sujuu nopeasti, kun opiskeltavia näkökulmia on vain yksi. Niinpä esimerkiksi luentojen määrää on saatu karsittua murto-osaan aikaisemmasta ja sen takia opiskelijoiden ei enää tarvitse käydä paikan päällä kuin ani harvoin.

Kuultuani tämän kiittelin dominusta siitä, miten ennakkoluulotonta Akatemian johtaminen oli ja miten ketterästi siellä osattiin sopeutua muutoksiin. Dominus näytti tyytyväiseltä. Jatkoimme matkaamme humanistiselle osastolle.

Humanistinen osasto näytti myös kovin tyhjältä. Siellä näin kuitenkin joitakin ihmisiä pitkän käytävän varrella olevissa huoneissa, joiden ovet käytävälle olivat auki. Ihmiset lojuivat enimmäkseen tylsistyneen näköisinä näiden huoneiden sohvilla. Kohotin kysyvästi kulmiani ja dominus kiirehti selittämään. "Niin, mihähän kerroin, että Akatemiassa vallitsee tätä nykyä yksi näkökulma. Se näkökulma on seksuaalisuus. Uusimmat tutkimustulokset vahvistavat, että maailman kaikki ilmiöt ovat ymmärrettävissä seksuaalisuuden kautta. Sen takia kaikki muut, turhat näkökulmat on karsittu pois. Valinnanvaraa kuitenkin on, koska opiskelijat saavat vapaasti valita suuntautumisensa tämän näkökulman sisällä". Dominus viittasi oven pieleen ja nyt huomasinkin, että jokaisen oven viereen oli kiinnitetty kyltti. Niissä luki doggy, group, bondage, onania, s/m, gold rain jne. Ihmettelin tätä jonkin verran, koska en muistanut koskaan lukeneeni tällaista, vaikka seuraan säännöllisesti tieteellisiä julkaisuja. Mutta koska tämä maa kerran oli kuuluisa korkeasta sivistyksestään, en tietenkään kyseenalaistanut Akatemian linjausta.

Jatkoimme kierrosta. Eri suuntautumisvaihtoehtoja edustavia huoneita vilisi ohi. Lopulta päädyimme suureen, avaraan tilaan, josta oli uloskäynti Akatemian pihalle. Keskelle tilaa oli pystytetty torikojua muistuttava tiski, jossa kymmenkunta värikkäisiin lippuihin sonnustautunutta nuorta jakeli papereita harvoille ohikulkeville opiskelijoille. Menin uteliaasti lähemmäs ja puhuttelin erästä nuorta. Hän kertoi edustavansa anal- suuntausta ja pyysi minuakin liittymään heidän yhdistykseensä. Näytin varmaankin hieman empivältä, koska opiskelija jatkoi ja ehdotti, että lähtisimme heidän ryhmähuoneeseensa tutustumaan suuntautumisvaihtoehtoon lähemmin. Kieltäydyin kohteliaasti. Myöhemmin, kun kierros oli päättynyt Akatemian kahvilaan, ihmettelin dominukselle, miksi tiettyä suuntausta edustavat opiskelijat rekrytoivat muita omaan yhdistykseensä. Dominus kertoi totisena: "Se johtuu Oikeaoppisen ajattelun ja Puhumisen Ministeriön vuosittain järjestämästä kilpailusta. Nimittäin Ministeriö valitsee kolmen vuoden välein suuntauksen, joka on saavuttanut eniten suosiota opiskelijoiden keskuudessa, ja laatii sen pohjalta opetussuunnitelman kouluihin seuraaviksi kolmeksi vuodeksi. Pidämme käytäntöä hyvänä, koska vaikka rekrytointitoiminta vie resursseja itse opiskelulta, se on tietenkin hyvää oman suuntautumisalan käytännön harjoittelua".

Kiitin vuolaasti dominusta valaisevasta tutustumiskierroksesta ja lähdin pois. Olin melko hämmentynyt kaikesta, mitä olin nähnyt ja kuullut. Sen koommin en vieraillut Akatemiassa, ja pian minun olikin jo aika palata kotimaahani ja jäädä suurlähettilään virastani eläkkeelle. Olen kuitenkin säännöllisesti ja mielenkiinnolla seurannut tuon maan sanomalehtiä - opin nimittäin aikoinani maan kielen. Vain muutama päivä sitten luin tuon maan pääkaupungin sanomalehdestä uutisen, jonka mukaan SivistysAkatemia oli lakkautettu. Olen kirjoittanut nämä muistiinpanot jälkipolville, koska uskon, että sillä, mitä aikoinani omin silmin näin ja koin, oli jotain tekemistä Akatemian lakkauttamisen kanssa.

perjantai, 22. helmikuu 2019

Isän tyttö

Olipa kerran pieni tyttö, joka asui isänsä ja äitinsä kanssa puutalossa pikkukaupungin laidalla. Tyttö oli kovin kiintynyt vanhempiinsa, jotka olivat luonteeltaan aivan erilaisia. Äiti oli eloisa ja puhelias, kun taas isä ei koskaan liikkunut eikä puhunut mitään. Tytön varhaislapsuus oli kaiken kaikkiaan onnellinen ja harmoninen.

Kun tyttö 7-vuotiaana meni kouluun, hän sai paljon uusia ystäviä. Joskus tyttö kävi ystäviensä luona leikkimässä ja tapasi myös näiden vanhempia. Tyttö mietti joskus että hänen isänsä ei lainkaan muistuttanut muiden lasten isiä. Kerran hän mainitsi tästä opettajalle. Opettaja oli hyvin ymmärtäväinen ja kertoi että isät ja äidit voivat toki olla hyvin erilaisia, mutta pääasia oli että jokaisella lapsella oli rakastavat vanhemmat tai ainakin yksi vanhempi. Opettaja päätti kuitenkin varmistua siitä, että tytön kotona asiat olivat kunnossa, ja kysyi tytöltä:

  • Huutaako isäsi sinulle?

  • Ei huuda, vastasi tyttö.

  • Entä onko isäsi joskus lyönyt sinua?

  • Ei ole, vastasi tyttö taas.

  • Käyttääkö isäsi alkoholia?

  • Ei käytä, vastasi tyttö tähänkin.

  • No sittenhän kaikki on hyvin, totesi opettaja.

Koska tytön isä ei koskaan käynyt vanhempainilloissa, opettajalle tuli kuitenkin sellainen tunne, että tytön perheen taustoja olisi hyvä tutkia vähän tarkemmin. Hän lähetti tytön kouluterveydenhoitajan juttusille. Terveydenhoitaja pyysi tyttöä kertomaan isästään. Tyttö toisti mitä oli opettajallekin kertonut. Lisäksi hän hetken pohdittuaan mainitsi, että isä näyttää joskus olevan eri värinen kuin ennen. Terveydenhoitaja kummasteli tätä vähän, mutta sanoi sitten että tytön ei pitäisi olla tästä huolissaan, koska kaikki värit ovat samanarvoisia.

Eräänä yönä tytön perhe heräsi keskellä yötä siihen, että talo oli tulessa. Äiti soitti nopeasti hätäkeskukseen, laittoi takin tytön päälle ja alkoi kantaa tätä ulos palavasta talosta. Tyttö oli kauhuissaan. Isä, isä, hän huusi, mutta äiti ei kuunnellut vaan taisteli tiensä liekkien läpi pihalle. Samassa palokunta tuli paikalle ja alkoi sammuttaa taloa, jonka katto oli jo osittain romahtanut ja seinät loistivat mustana hiilenä yön pimeydessä. Tyttö riuhtoi hysteerisenä äidin otteessa ja kirkui: ”Isä, isä, pelastakaa isä, isä on siellä sisällä”. Mutta kukaan palokunnasta ei reagoinut häneen huutoonsa. Palokunta sai lopulta työnsa tehtyä. Sammutusvälineet kasattiin ja autot ajoivat pois.

Niin elämä jatkui jotenkuten. Tieto onnettomuudesta oli kiirinyt kouluun ja opettajat ja luokkatoverit olivat järkyttyneitä kun tyttö kertoi, että hänen isänsä oli jäänyt palavaan taloon. Koulusta järjestettiin tytölle kriisiapua. Siitä huolimatta tyttö koki posttraumaattista stressiä ja selvisi hädin tuskin lukukaudesta. Tapaus jätti tyttöön lähtemättömät jäljet. Hänen iloisuutensa ja positiivisuutensa oli tiessään eikä koskaan enää palannut. Koko nuoruutensa hän ikävöi isää. Kotona isästä ei puhuttu mitään.

Isän kuolema varjosti tytön koko aikuisikää. Hän ei pystynyt keskittymään ammattiopintoihin, jotka jäivät kesken. Hän ei pystynyt solmimaan kestäviä ystävyys- tai rakkaussuhteita. Myöhemmin hänellä todettiin aikuisiän ADHD johon hän sai lääkityksen. Hän ei koskaan viihtynyt kauaa yhdessäkään työpaikassa, ajautui lopulta vakavaan lääkeriippuvuuteen ja syrjäytyi.

Eräänä päivänä, kun nainen oli jo ylittänyt keski-iän ja hänen äitinsäkin oli jo kuollut, hän alkoi taas muistella tuota kammottavaa yötä, joka tuhosi hänen nuoruutensa. Hänelle tuli mieleen, että perheellä oli varmaankin ollut vakuutus, ja vakuutusyhtiöön oli varmaankin toimitettu dokumentteja onnettomuudesta, kenties jopa valokuvia. Nainen otti yhteyttä vakuutusyhtiöön ja sieltä luovutettiinkin hänelle heti kaikki asiaa koskevat dokumentit. Nainen alkoi kiihkeästi tutkia papereita. Palopäällikön allekirjoittamassa pelastuspöytäkirjassa oli maininta, että kaikki talossa olleet ihmiset oli onnistuttu pelastamaan. Lisäksi oli kuvia talon sisältä sammutustöiden jälkeen. Eräässä kuvassa oli iso tumma hahmo olohuoneen nurkassa. Naisen kurkkua alkoi kuristaa kun hän näki kuvan. Sitten hän luki raportista: ”Parhaiten palossa oli säilynyt olohuoneen nurkassa seissyt iso vanha kaappi sen ansiosta, että se oli useaan kertaan maalattu ruskean eri sävyillä.”

Sen pituinen se.

  • Viimeisimmät artikkelit

  • Blogi-arkisto

  • Tunnistepilvi / aakkosellinen lista

  • Linkkilista