Olipa kerran pieni tyttö, joka asui isänsä ja äitinsä kanssa puutalossa pikkukaupungin laidalla. Tyttö oli kovin kiintynyt vanhempiinsa, jotka olivat luonteeltaan aivan erilaisia. Äiti oli eloisa ja puhelias, kun taas isä ei koskaan liikkunut eikä puhunut mitään. Tytön varhaislapsuus oli kaiken kaikkiaan onnellinen ja harmoninen.

Kun tyttö 7-vuotiaana meni kouluun, hän sai paljon uusia ystäviä. Joskus tyttö kävi ystäviensä luona leikkimässä ja tapasi myös näiden vanhempia. Tyttö mietti joskus että hänen isänsä ei lainkaan muistuttanut muiden lasten isiä. Kerran hän mainitsi tästä opettajalle. Opettaja oli hyvin ymmärtäväinen ja kertoi että isät ja äidit voivat toki olla hyvin erilaisia, mutta pääasia oli että jokaisella lapsella oli rakastavat vanhemmat tai ainakin yksi vanhempi. Opettaja päätti kuitenkin varmistua siitä, että tytön kotona asiat olivat kunnossa, ja kysyi tytöltä:

• Huutaako isäsi sinulle?

• Ei huuda, vastasi tyttö.

• Entä onko isäsi joskus lyönyt sinua?

• Ei ole, vastasi tyttö taas.

• Käyttääkö isäsi alkoholia?

• Ei käytä, vastasi tyttö tähänkin.

• No sittenhän kaikki on hyvin, totesi opettaja.

Koska tytön isä ei koskaan käynyt vanhempainilloissa, opettajalle tuli kuitenkin sellainen tunne, että tytön perheen taustoja olisi hyvä tutkia vähän tarkemmin. Hän lähetti tytön kouluterveydenhoitajan juttusille. Terveydenhoitaja pyysi tyttöä kertomaan isästään. Tyttö toisti mitä oli opettajallekin kertonut. Lisäksi hän hetken pohdittuaan mainitsi, että isä näyttää joskus olevan eri värinen kuin ennen. Terveydenhoitaja kummasteli tätä vähän, mutta sanoi sitten että tytön ei pitäisi olla tästä huolissaan, koska kaikki värit ovat samanarvoisia.

Eräänä yönä tytön perhe heräsi keskellä yötä siihen, että talo oli tulessa. Äiti soitti nopeasti hätäkeskukseen, laittoi takin tytön päälle ja alkoi kantaa tätä ulos palavasta talosta. Tyttö oli kauhuissaan. Isä, isä, hän huusi, mutta äiti ei kuunnellut vaan taisteli tiensä liekkien läpi pihalle. Samassa palokunta tuli paikalle ja alkoi sammuttaa taloa, jonka katto oli jo osittain romahtanut ja seinät loistivat mustana hiilenä yön pimeydessä. Tyttö riuhtoi hysteerisenä äidin otteessa ja kirkui: ”Isä, isä, pelastakaa isä, isä on siellä sisällä”. Mutta kukaan palokunnasta ei reagoinut häneen huutoonsa. Palokunta sai lopulta työnsa tehtyä. Sammutusvälineet kasattiin ja autot ajoivat pois.

Niin elämä jatkui jotenkuten. Tieto onnettomuudesta oli kiirinyt kouluun ja opettajat ja luokkatoverit olivat järkyttyneitä kun tyttö kertoi, että hänen isänsä oli jäänyt palavaan taloon. Koulusta järjestettiin tytölle kriisiapua. Siitä huolimatta tyttö koki posttraumaattista stressiä ja selvisi hädin tuskin lukukaudesta. Tapaus jätti tyttöön lähtemättömät jäljet. Hänen iloisuutensa ja positiivisuutensa oli tiessään eikä koskaan enää palannut. Koko nuoruutensa hän ikävöi isää. Kotona isästä ei puhuttu mitään.

Isän kuolema varjosti tytön koko aikuisikää. Hän ei pystynyt keskittymään ammattiopintoihin, jotka jäivät kesken. Hän ei pystynyt solmimaan kestäviä ystävyys- tai rakkaussuhteita. Myöhemmin hänellä todettiin aikuisiän ADHD johon hän sai lääkityksen. Hän ei koskaan viihtynyt kauaa yhdessäkään työpaikassa, ajautui lopulta vakavaan lääkeriippuvuuteen ja syrjäytyi.

Eräänä päivänä, kun nainen oli jo ylittänyt keski-iän ja hänen äitinsäkin oli jo kuollut, hän alkoi taas muistella tuota kammottavaa yötä, joka tuhosi hänen nuoruutensa. Hänelle tuli mieleen, että perheellä oli varmaankin ollut vakuutus, ja vakuutusyhtiöön oli varmaankin toimitettu dokumentteja onnettomuudesta, kenties jopa valokuvia. Nainen otti yhteyttä vakuutusyhtiöön ja sieltä luovutettiinkin hänelle heti kaikki asiaa koskevat dokumentit. Nainen alkoi kiihkeästi tutkia papereita. Palopäällikön allekirjoittamassa pelastuspöytäkirjassa oli maininta, että kaikki talossa olleet ihmiset oli onnistuttu pelastamaan. Lisäksi oli kuvia talon sisältä sammutustöiden jälkeen. Eräässä kuvassa oli iso tumma hahmo olohuoneen nurkassa. Naisen kurkkua alkoi kuristaa kun hän näki kuvan. Sitten hän luki raportista: ”Parhaiten palossa oli säilynyt olohuoneen nurkassa seissyt iso vanha kaappi sen ansiosta, että se oli useaan kertaan maalattu ruskean eri sävyillä.”

Sen pituinen se.