Rakas lukija,

kerron nyt sinulle erikoisesta junatuttavuudestani ja tapahtumista, joka sattuivat käydessäni kuninkaan käskystä tutustumassa erään kaukaisen maan itäosien metsätilanteeseen.

Olin noussut maan pääkaupungissa junaan, joka lähti kiitämään kohti itää. Nojauduin mielihyvää tuntien taaksepäin penkissäni ja katselin ohi viliseviä maisemia. Tunsin oloni samalla kertaa jännittyneeksi ja miellyttävän rentoutuneeksi, olihan aina mielenkiintoista tutustua uusiin kulttuureihin ja elämäntapoihin. Siinä istuessani torkahdin hetkeksi. Kun taas havahduin hereille totesin, että minulla oli nälkä, ja lähdin etsimään junan ravintolaa.

Ravintola löytyikin pian. Valitsin umpimähkään jonkin oudonnäköisistä ruokalajeista ja aloin tähyillä vapaata istumapaikkaa. Yhdessä pöydässä istui yksinäinen nuori mieshenkilö lukemassa sanomalehteä. Hän nyökkäsi kohteliaasti huomatessaan minut ja niinpä istuin hänen seuraansa.

Odotellessani ruoka-annostani tarkkailin vaivihkaa pöytäkumppaniani, joka oli jatkanut lehden lukemista. Mies oli hoikka, ehkä noin 30-vuotias ja pukeutunut varsin värikkäästi. Hänellä oli limehedelmän värinen puuvillainen paita, jonka hihat oli kääritty ylös. Hiukset sojottivat joka suuntaan kirkkaan punaisina ja kaulassa oli pitkät, värikkäät puuhelmet.

Siinä samassa mies nosti katseensa lehdestä. Hän laskosti sen ja aloitti yht´äkkiä keskustelun tiedustelemalla mistä olin tulossa ja minne menossa - arvatenkin ulkomuotoni paljasti, että olin tullut kauempaa. Kerroin hänelle muitta mutkitta matkani tarkoituksen. Kuultuaan tarinani mies totesi, että oli matkalla samaan itärajalla sijaitsevaan pikkukaupunkiin, koska siellä järjestettäisiin tulevana viikonloppuna suuri uskonnollinen juhla. Välillemme sukeutui tästä vilkas keskustelu, koska olen hyvin uskonnollinen ja myös muitten kansojen oudot uskonnot kiinnostavat minua kovasti.

Mies kertoi myös oman tarinansa. Ihmeekseni sain kuulla, että hän oli ammatiltaan pappi. Pystyin tuskin peittämään hämmästystäni, koska hänen ulkomuotonsa vastasi kovin huonosti mielikuvaani papeista. Peittääkseni hämmennystäni pyysin miestä kertomaan hänen uskonnostaan.

Sain kuulla, että maan uskonto oli kollektiivinen ja panteistinen. Tämä tarkoitti, että jumaluus syntyy ihmisten kollektiivisessa tajunnassa kun he kilvoittelun ja oikeaoppisen elämäntavan sekä rituaalien tuloksena saavuttavat lopullisen valaistumisen. Keskeisessä asemassa yhteiskunnassa oli kirkko, jonka ylin valtuusto vastasi sen toiminnasta ja huolehti siitä, että uskonto oli kaikkien kansalaisten saatavilla ja läsnä heidän jokapäiväisessä elämässään. Tähän tarvittiin tietysti suuri organisaatio, mutta koska kyseessä oli virallinen valtionkirkko, resurssien saanti ei ollut sille ongelma.

Tämän kuultuani ihmettelin hieman, koska käsitykseni mukaan kehitys useimmissa maissa oli viime aikoina kulkenut nimenomaan toiseen suuntaan, niin että kirkko ja valtio oli pyritty pitämään erillään toisistaan. Matkakumppanini nojautui taakse päin ja katsoi minua pitkään vaiti. Tuntui siltä, että hän pohti mielessään, mitä kaikkea haluaisi kertoa minulle maansa historiasta. – Niin meilläkin tapahtui aivan lähihistoriassa, mies alkoi selittää. – Meidän maassamme oli nimittäin satoja vuosia vallassa pakanallinen uskonto, joka oli saavuttanut melko vahvan aseman yhteiskunnassa. Yhteen aikaan lähes koko kansa oli tuon takapajuisen uskonnon harjoittajia. Vaikka heidän kirkkonsa, kuten sanottu, ei ollut valtionkirkko, sillä oli kuitenkin erittäin vahva asema maassamme ja se oli erittäin vauras.

Olin nyt todella kiinnostunut kuulemaan miten niin vahva kirkko oli täydellisesti joutunut väistymään toisen uskonnon tieltä lyhyessä ajassa. Tiedustelin myös, millainen tuo vanha uskonto oli, olenhan myös kovin kiinnostunut kansanperinteestä. Pöytäkumppanini naurahti hieman pilkallisen oloisesti. – Tuo  pakanausko oli hyvin lapsellinen. Oli keksitty tarina jostain jumalan pojasta joka aikoinaan muka oli tullut maan päälle sovittamaan synnit. Pakanauskonnoille tyypilliseen tapaan se oli monijumalainen: sen harjoittajat palvoivat sekä tätä inkarnoitunutta jumaluutta, ylijumalaa että vielä jotain kolmatta voimaa. Ylijumala istui heidän mukaansa taivaassa, jonne jokainen ihminen kuoltuaan myös pääsisi. Tästä johtuen tämän uskonnon harjoittajat olivat erittäin uppiniskaisia ja heidän käännyttämisensä tuosta harhaopista oli ollut hyvin vaivalloista.

Minulle oli vielä hieman epäselvää mikä tuossa vanhassa kansanuskonnossa sitten oli ollut niin haitallista, että se oli haluttu nujertaa. Kuulemma syy oli se, että se oli pitänyt ihmistä tavallisena ”luomakunnan” osana, niin kuin nuo pakanat sitä nimittivät, koska he uskoivat naiivisti, että heidän ylijumalansa oli luonut maailman. He lukivat ahkerasti pyhää kirjaansa, jonka mukaan ihmisen tuli keskittyä lisääntymiseen, vieläpä eläinten tavalla! He kieltäytyivät hyväksymästä ihmistä muusta maailmasta erillisenä, korkeana valo-olentona, joita mitkään tämän maailman sen paremmin fysikaaliset kuin moraalisetkaan säännöt eivät koske, mikäli hän ei itse sitä halua. Niin, tämä viimeksi mainittu on siis minun edustamani kirkon näkemys, tarkensi mies, joka nyt oli ehtinyt esittäytyä Janiksi.

Ymmärsin nyt hyvin, että maan entinen uskonto oli tyypillinen takapajuinen luonnonkansojen uskonto. Asia kiehtoi minua siinä määrin, että pyysin vielä Jania kertomaan, miten uuden uskonnon nousu hallitsevaksi uskoksi oli onnistuttu saamaan aikaan. Janin ilme synkkeni hetkeksi. – Sehän se hankala kysymys juuri on. Pakanauskonto istui nimittäin hyvin syvässä noissa yksinkertaisissa ihmisissä. Ensin yritimme positiivista käännytystä, mutta se ei tehonnut lainkaan. Sitten aloitimme informaationkampanjan, jossa melko ankaraan sävyyn kritisoimme vanhaa uskontoa. Tässä meillä oli onneksi apuna valtion radio- ja televisioyhtiö sekä suurimmat sanomalehdet, joiden johtavassa asemassa olevat henkilöt ovat aikaa sitten kääntyneet moderniin ihmistulkintaan ja valinneet uuden uskon. Tämäkään ei tuntunut auttavan. Nuo pakanat vain sinnikkäästi kokoontuivat temppeleihinsä, julkaisivat omia säälittäviä lehdyköitään ja mikä pahinta, kokosivat suuren määrän herkässä iässä olevia nuoria kesäisille propagandaleireilleen. Tässä vaiheessa oli turvauduttava järeämpiin toimenpiteisiin.

Tarina kiinnosti minua nyt siinä määrin, että en malttanut palata paikalleni omaan vaunuun, vaan ostin itselleni ruskean, kuohuvan juoman, joka selvästi oli paikallisten suosiossa, koskapa suurin osa asiakkaista näytti nauttivan sitä. Palattuani pöytäämme Jani jatkoi saman tien kertomustaan. – Niin, meidän piti siis ottaa järeämmät keinot käyttöön. Niistä tärkein oli soluttautuminen. Saimme muutaman vuoden kuluessa solutettua omat edustajamme vanhan kirkon tärkeimpiin päättäviin elimiin. Heidän tehtävänsä oli tehdä päätöksiä, jotka suututtaisivat kirkon kannattajat niin, että he yksi toisensa jälkeen hylkäisivät kirkon. Tämä suunnitelma onnistuikin loistavasti. Toinen keino oli aloittaa valistus niin varhaisessa vaiheessa kuin mahdollista, eli kouluissa. Vanhan uskonnon mukaiset oppitunnit lakkautettiin. Uutta uskontoa päätettiin ensin tuoda opetukseen läpileikkausperiaatteella, niin että se opotettaisiin kaikkien oppiaineitten ohjelmaan. Jossain vaiheessa tämä todettiin liian tehottomaksi, ja niin päätettiin sen lisäksi aloittaa varsinainen uskonnonopetus, tosin varovasti nimikkeellä ”tasa-arvokasvatus”. Aloitimme myös oppilaitospappitoiminnan. Kävi ilmi, että Jani itse oli nimenomaan oppilaitospappi, joten hän ainakin tiesi, mistä puhui.

Tiedustelin kohteliaasti, mitä kaikkea työhön oppilaitospappina sisältyi. Sain kuulla, että uskonnolliset joka-aamuiset hartaudet oli otettu käyttöön ja pappi vastasi tietenkin niistä. Opettajien kanssa keskusteltiin ja varmistettiin, että sopiva määrä uskonnollista materiaalia sisältyi jokaiseen oppituntiin. Pappi päivysti myös säännöllisesti ja keskusteli nuorten kanssa opastaen näitä uskonnollisissa kysymyksissä. Joskus pappi joutui ojentamaan oppilasta, joka oli puhunut tai toiminut oikeaoppisen uskonnon vastaisesti. Tästä pappi sai yleensä tiedon joltain muilta oppilaalta, ja oppilaita tietysti kannustettiin tällaiseen toimintaan sekä palkittiin siitä.

- Mutta nämäkään toimet eivät riittäneet, totesi Jani alakuloisesti. Niinpä ryhdyimme vaikuttamaan asiaan elinkeinoelämän kautta. Monet yrityksethän ovat tavalla tai toisella riippuvaisia maan hallituksen suosiosta, ja hallitus oli jo onneksi miehitetty uuden uskonnon edustajilla. Yritykset oli sitä kautta melko helppo saada sitoutumaan ja tunnustamaan uutta uskoa. Kun kiristimme otettamme hieman, yritykset alkoivat oma-aloitteisesti erottaa palveluksestaan sellaisia henkilöitä, jotka edelleen roikkuivat vanhassa uskonnossa. Julkisella puolella oli tietysti vielä helpompaa. Väärän uskonnon edustajat yksinkertaisesti erotettiin viroistaan. Tämä koski myös yliopistoja. Järjestöistä ja yhdistyksistä ei onneksi tullut missään vaiheessa ongelma: niiden rahoitus yksinkertaisesti lakkautettiin, jonka jälkeen yhdistykset kuolivat itsestään. Nykyään Revontuliliikkeen – se on siis uskontoni virallinen nimi - ylin valtuusto eli RETU pitää yllä rekisteriä, johon kerätään tietoja kaikkien kansalaisten missä tahansa foorumilla julkaisemista kirjoituksista, mielipiteistä ja kommenteista sekä ystävistä. Tämä tietokanta onkin osoittautunut ensiluokkaiseksi apuvälineeksi rekrytoinnissa. Rekrytoiva yritys tai julkinen organisaatio voi sieltä kätevästi tarkistaa, onko henkilö syyllistynyt uskonnonvastaiseen toimintaan tai ajatteluun, ja näin tietää onko henkilöä syytä palkata vai ei.

Vanhan kirkon näivettäminen sai sitten päätöksen,  joka oli hedelmällinen koko yhteiskunnalle. Nimittäin, kun suurin osa kirkon jäsenistä oli eronnut siitä hajaannustoiminnan tuloksena, köyhtynyt kirkko ei enää pystynyt ylläpitämään suurta kiinteää omaisuuttaan, ja sen oli lopulta luovuttava siitä vapaaehtoisesti ja ilman korvausta. Eli se putosi kuin kypsä hedelmä valtion syliin. Samalla loppuivat vastenmieliset nuorten propagandaleirit. Jani näytti nyt erittäin tyytyväiseltä.

Olin hieman hämmentynyt kaikesta mitä olin kuullut. Vanha uskonto vaikutti tosin olleen melkoisen takapajuinen, mutta oliko uusi usko sitten tuonut jotain parempaa ihmisten elämään? – Sen saat nähdä omin silmin, jos sinulla on mahdollisuus jäädä kaupunkiin viikonlopuksi. Kuten sanoin, siellä vietetään silloin suurta uskonnollista juhlaa, johon koko kaupunki osallistuu. Ilokseni minulla tosiaan oli väljä matkustusaikataulu ja saatoin hyvin suoda itselleni vapaan viikonlopun hoidettuani ensin varsinaisen työni. Jani lupasi tulla hakemaan minua hotelliltani lauantaiaamuna ja toimia oppaanani koko viikonlopun. Näin sovittuamme kiitin keskustelukumppaniani lämpimästi ja nousimme molemmat pöydästä lähteäksemme omiin vaunuihimme.

Nyt kiinnitin huomiota Janin violetin värisiin housuihinsa ja punaisiin kenkiin, sekä värikkääseen kassiin, joka oli kuvioitu säihkyvin sinisin, vihrein, violetein ja keltaisin koukeroin. Jani huomasi että tuijotin kassia ja totesi naurahtaen:  – Niin tämä tosiaan on uskontomme tunnus – revontulet. Erosimme ja lähdimme kumpikin omaan suuntaamme.

Pian oltiinkin jo perillä. Lähdin hoitamaan työasioitani minua vastassa olleen paikallisen erityisasiantuntijan opastuksella, mutta tästä olenkin jo kertonut toisessa tarinassa (Metsäretkellä).

Lauantaina heräsin pirteänä. Ulkona paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta. Olin hyvällä tuulella ja valmis viikonlopun viettoon. Kun olin lopettelemassa aamiaistani Jani ilmaantuikin jo aamiaishuoneeseen. Lähdimme yhdessä jalan kohti kaupungin keskustaa.

Heti kadulle tultuamme huomasin, että ilmassa oli suuren juhlan tuntua. Kaikkialla liehui revontulilippuja ja kävelykadulta kaikui jo musiikkia. Suuri määrä ihmisiä oli jo liikkeellä. He olivat pukeutuneet mitä mielikuvituksellisimpiin ja paljastavimpiin asuihin. Siellä oli aikuisia ja lapsia, vanhoja ja nuoria, kaikki iloisina, jopa riehakkaina. Monista ihmisistä oli vaikeaa päätellä mitä sukupuolta he edustivat. Koko pitkä kävelykatu oli koristeltu uskonnollisin julistein ja lipuin, joissa kaikissa toistui värikäs revontulikuvio. Katua reunustivat monet kahvilat ja muut liikkeet ja jokaisessa niistäkin liehui revontulilippu. Mietin mielessäni, että tämä maa oli todellakin hyvin uskonnollinen.

Käveltyämme pitkän kadun toiseen päähän saavuimme suurelle aukiolle, jonka reunalla seisoi valtava, keltaiseksi maalattu puinen rakennus. Sen arkkitehtuuri oli hyvin omaperäinen: siinä oli viistoista kappaleista koottu metallinen katto, joka suippeni ylöspäin. Ylimpänä oli pieni lasi-ikkunainen kupoli. Ihastellessani rakennusta Jani kertoi yllättäen, että se oli entinen pakanauskonnon kirkko. Kupolin päältä oli tietysti uskonnollinen symboli poistettu ja rakennus palveli nyt uuden uskonnon sakraalimenoja. Sakraalimenot järjestetään tänä iltana juhlan kunniaksi, joten jos halusin tulla mukaan seuraamaan menoja, se oli aivan mahdollista, sanoi Jani.

Istuuduimme katukahvilaan ja jäimme odottamaan, että varsinaiset juhlallisuudet alkaisivat. Joimme odotellessamme taas paikallista erikoisjuomaa. Siinä istuessamme tuli mieleen, että Jani oli oikeastaan kertonut aika vähän uskontonsa opinkappaleista ja uskonnollisista rituaaleista. Pyysin nyt häntä kertomaan lisää. Jani selitti, että hänen uskonnossaan pyhää on oikeastaan kaikki, mitä ihmiset tekevät toistensa ruumiille ja mistä he saavat uskonnollisen kokemuksen. Tämä voi toteutua myös negaation kautta, niin että saman kokemuksen voi saada myös siitä, että mitään ei tapahdu. Tämä voi kuulostaa ristiriitaiselta, mutta jumalahan on mysteeri, sanoi Jani naurahtaen. - Aikaisemmin tätä uskonnollista toimintaa nimitettiin laajasti ottaen seksiksi, mutta nykyään sen nimi on rakkaus. Rakkaus koskettaa jokaista, niin nuorta kuin vanhaa. Jumala on rakkaus, niin yksinkertaista se on.

Olin vaikuttunut, tämän maan uskonto alkoi vaikuttaa hyvin sympaattiselta. Samassa kuului rummun päristystä. Kulkue saapuu, huudahti Jani. Ja tosiaan, toisesta päästä katua alkoi vyöryä jättiläismäinen kulkue. Suuret liput liehuivat, musiikki pauhasi, ihmisjoukko hyppi, tanssi, kiemurteli, konttasi ja halaisi toisiaan selvästikin uskonnollisen hurmoksen vallassa. Uskonnollisia rituaaleja harrastettiin kulkueeseen osallistujien kesken. Lapset juoksentelivat ympäriinsä ja puikkelehtivat sinne tänne aikuisten lomassa. Kieltämättä jonkinlainen hurmos valtasi myös minut kulkuetta katsellessani.

Kun kulkue oli ohi, nousimme ja lähdimme kävelemään katua takaisin päin. Katselin kadun varrella olevia kahviloita ja kiinnitin huomiota yhteen, jossa ei ollut revontulilippua. Ihmettelin tätä ääneen. - Jos revontulilippu puuttuu, se merkitsee lähes automaattisesti boikottiin joutumista ja taloudellista tuhoa yritykselle, selitti Jani. Joskus sattuu kuitenkin käymään niin, että tällainen yritys selviää, koska sen asiakkaiksi hakeutuvat kaikki surkimukset, jotka ovat jo menettäneet työnsä ja toimeentulonsa oman härkäpäisyytensä takia ja joilla ei niin ollen ole enää mitään menetettävää. Normaalit ihmiset, joilla on jonkilainen asema yhteiskunnassa, eivät tietenkään tuollaisen yrityksen palveluja käytä, luonnollisestikin seurausten takia. Nyt kiinnitinkin huomiota siihen, että kaikki kahvilan asiakkaat olivat resuisia laitapuolen kulkijoita. Mietin hieman sarkastisesti, että heitä näyttää onneksi olevan riittävästi pitämään tämä kahvila hengissä, mutta en sanonut Janille mitään.

Karnevaalit jatkuivat, ja tulisivat jatkumaan pitkälle yöhön. Keskelle katua oli nyt pystytetty esiintymislava. Kolme miestä pitkässä mustassa kaavussa nousi lavalle. Musiikki alkoi soida ja miehet ryhtyivät kömpelösti huojuttamaan ja nykimään vartaloaan. Miesten kasvoilta pystyin lukemaan kiusaantuneisuutta, mutta myös uhmaa. Siinä on kolme pakanapappia, tokaisi Jani. Papit olivat kuulemma viimeiseen asti pitäneet kiinni oman jumalansa palvontamenoista ja heille oli nyt päätetty langettaa häpeärangaistua. Virathan heiltä toki on viety aikoja sitten, totesi Jani tyytyväisyyttä äänessään.

Kävelimme vielä jonkin aikaa katua edes takaisin. Lopulta olin niin väsynyt että tunsin päiväunien olevan paikallaan. Sovimme Janin  kanssa tapaamisesta temppelin edessä kello kahdeksan, jolloin ovet avattaisiin.

Kun saavuin illalla temppelille, oli Jani jo odottamassa minua. Astuimme sisään juhlalliseen rakennukseen. Pimeässä eteisessä oli naulakko, johon ulkovaatteet piti jättää. Minulta perittiin sisäänpääsymaksu – tosin kohtuullinen - , koska en ollut kirkon jäsen. Jani kertoi, että temppeliin ei ylipäätään ulkopuolisilla ollut asiaa muuta kuin jonkun jäsenen seurassa. Hämärästä eteisestä astuimme temppelisaliin. Sali oli valtavan suuri ja satumaisen kauniisti koristeltu suurin kyntteliköin, kristallikruunuin, ornamentein, taoksin ja seinämaalauksin. Salin kattoon oli kiinnitetty jättiläismäinen revontulilippu, joka hulmusi raukeasti alhaalta kyntteliköistä nousevan ilmavirran vaikutuksesta. Salin reunoja kehystivät yksinkertaiset puiset pöytäryhmät, joilla istuskeli jo muutamia ihmisiä. Kaikkein hämmästyttävintä kuitenkin olivat oudot telineet, joita oli pystytetty salin keskiosaan. Niitä oli erimallisia ja -kokoisia, ja minun oli vaikeaa päätellä mihin tarkoitukseen niitä käytettäisiin.

Valitsimme pöydän ja kävimme istumaan. Ihmisiä virtasi sisään ja sali täyttyi pikku hiljaa. Täällä väki oli, jos mahdollista, vieläkin erikoisemmin pukeutunut kuin karnevaalikadulla. Monilla oli asunaan vain yksinkertainen nahkahihna, ja nahka oli muutenkin yleisin vaatteiden materiaali. Yhdellä henkilöllä oli mukanaan kaksi nuorta, kaunista, pitkätukkaista henkilöä, jotka seurasivat häntä talutushihnassa maassa kontaten. Pian taustalla alkoi kuulua vaimea, itämainen musiikki. Puheensorina hiljeni. Jostain yleisön joukosta astui esiin kolme alastonta miestä. Yksi heistä pysähtyi erään telineen keskelle ja hänet sidottiin siihen seisaalleen käsistä ja jaloista. Toinen mies asettui makuulavalle vatsalleen ja hänet sidottiin siihen hihnoilla. Kolmas mies jäi seisomaan pienen lavan viereen. Vilkaisin Jania, joka vei etusormen huulilleen ja kuiskasi, että seremonia oli alkamassa.

Telineeseen seisaalleen sidotun miehen luo tuli henkilö, joka alkoi ruoskia tätä ratsupiiskalla säännöllisin sivalluksin. Mies voihkaisi joka piiskan iskulla. Makuulle olevan miehen luo tuli henkilö, joka alkoi pistää neuloja hänen selkänsä ihoon, luoden erivärisistä neuloista mielikuvituksellisia kuvioita. Mies ynähteli vaimeasti. Kolmannen miehen luokse tuli kaksi henkilöä suurta laatikkoa kantaen. He ottivat laatikosta pitkän köyden ja alkoivat sitoa miestä. He taittelivat ja sitoivat miehen ruumiinosia eriskummallisiin asentoihin. He kiersivät köyttä miehen ruumiin ympärille niin että lopulta mies oli kuin köydestä tehty muodoton paketti, josta vain sukuelimet roikkuivat ulkona. Kun paketti oli valmis, mies kiinnitettiin katosta riippuvan vinssin koukkuun ja hänet vedettiin hitaasti ylös. Sidottu mies jäi lavan yläpuolelle roikkumaan ja hän keinui siinä kevyesti edes takaisin kuin hidastettu heiluri. Tässä vaiheessa yleisöstä alkoi kuulua haltioituneita huudahduksia. Katsojat huojuivat musiikin tahdissa ja revontuliliput lepattivat.

Olin melko järkyttynyt ja ymmälläni tästä kaikesta. Olin vakuuttunut siitä, että kyseessä täytyi olla tälläkin kertaa jonkinlainen rangaistusrituaali. Jani sen sijaan näytti syvästi onnelliselta, hänkin huojui edes takaisin silmät kiinni ja ynisi jotain yksitoikkoista äännettä. En uskaltanut keskeyttää häntä. Pian hänen silmänsä raottuivat ja silmämunat muljahtelivat hänen nostaessaan kätensä ylos sivuviistoon ja alkaessaan suureen ääneen huutaa: rakkaus, rakkaus, rakkaus…Jonkin aikaa huudettuaan hän vaikeni ja avasi silmänsä. Hänen kasvonsa olivat edelleen haltioituneessa autuuden tilassa. Minua alkoi jopa hieman pelottaa. Tartuin Jania kevyesti käsivarresta ja ohjasin hänet pöytäämme. Kun hän oli vähän rauhoittunut, kysyin häneltä keitä rituaalin uhrit olivat. – Voi, eivät he ole uhreja vaan seurakunnan maallikkojäseniä. Rituaaliin osallistuminen on kunniatehtävä, josta kilpaillaan, selitti Jani autuaan näköisenä. Olin hämilläni ja kysyin vielä, ovatko kirkon rituaalit aina tällaisia. Eihän toki, vastasi Jani, tämä on vain yksi monista rituaalityypeistä. Muuten, hän lisäsi, tuolla sivuhuoneessa voi harjoittaa perinteisempää hartautta. Se on nimeltään Dark room. Ennen tuota tilaa kutsuttiin sakastiksi.  

Minusta alkoi tuntua että olin saanut riittävästi uskonnollisuutta yhdelle viikonlopulle, joten kiittelin Jania kohteliaasti sekä lupasin lähettää kortin palattuani kotimaahan. Ollessani poistumassa temppelista joku yritti vielä eteisessä kaupustella revontulilippua.