Olipa kerran pariskunta nimeltä Anna ja Toivo, jotka elelivät pienessä omakotitalossa pienen kaupungin laidalla. Puutarha oli Annan silmäterä. Yleensä hänet saattoi nähdä polvillaan muokkaamassa kukkapenkkiä, oksastamassa omenapuuta, leikkaamassa marjapensasta tai keräämässä siitä satoa. Kesällä Annan puutarha loisti kaikissa sateenkaaren väreissä. Kimalaiset pörräsivät kukissa, oravat vilistivät puun rungoilla ja linnut sirkuttivat oksilla. Usein Toivokin istui Annan kanssa kahvilla puutarhaan rakennetussa pienessä huvimajassa.

Eräänä iltapäivänä pariskunta oli tapansa mukaan kahvilla puutarhassa. Toivo luki sanomalehteä ja Anna suunnitteli uusia istutuksia.

- Kuulehan mitä täällä sanotaan, sanoi Toivo. - ”Beredica judensis” eli Rantakähkö leviää maassamme ennennäkemättömällä vauhdilla ja syrjäyttää perinteisiä lajejamme. Rantakähkö kasvaa lähes jokaisessa puutarhassa, ja se jatkaa leviämistään myös niiden ulkopuolelle. Laji ei ehdottomasti kuulu maamme luontoon, vaan sitä voidaan pitää haitallisena vihollislajina. Kaikkia kansalaisia kehotetaan oitis tuhoamaan Rantakähkö puutarhastaan, ja kaikkialta missä sen kohtaa. Tässä on myös kuva, sanoi Toivo ja ojensi lehteä Annalle.

Anna otti lehden ja katsoi hetken kuluttua Toivoon tyrmistyneenä.
- Mutta sehän on puutarhani kaunein kukka! puuskahti Anna.
- No, nyt ei voi muuta kuin ostaa jotain muuta tilalle, totesi Toivo, nousi ripeästi ja lähti menemään kohti autotallia.
- Mitä sinä…et kai sinä…parahti Anna, mutta Toivo oli jo mennyt.

Hetken kuluttua Toivo ilmestyi pihalle raivaussaha kädessään. Anna nousi ja meni sisälle taloon. Pian ulkoa alkoi kuulua raivaussahan nirskuva ujellus. Anna piteli korviaan ja pidätteli itkua.

Kului muutama viikko. Toivo yritti välillä kysyä jotain Annalta, mutta tämä ei vastannut.

Eräänä päivänä postilaatikkoon ilmestyi virallisen näköinen kirje. Lähettäjän kohdalla luki VV. Toivo luki kirjeen ääneen:

”Vihollislajit muodostavat maassamme yhä pahenevan uhkan. Invasiiviset lajit lisääntyvät hallitsemattomasti ja tuhoavat omaa kasvi- ja eläinkuntaamme. Tästä syystä on Valtioneuvoston päätöksellä 1. elokuuta perustettu Vihollislajivirasto (VV), jota johtaa vihollislajikoordinaattori. Ensimmäisenä konkreettisena toimenpiteenä Vihollislajivirasto määrää kansalaiset ryhmittymään vihollislajipartiokuntiin. Partiokuntien luomisesta ja niiden toiminnasta vastaavat kaupunginosayhdistykset. Yksi 15-65-vuotias kansalainen jokaisesta perhekunnasta määrätään ilmoittautumaan omaan kaupunginosayhdistykseensä kahden viikon sisällä tämän kirjeen saamisesta.”

Molemmat olivat hetken hiljaa. Anna rikkoi hiljaisuuden ja sanoi:
- Sinä menet.  

Seuraavana päivänä Toivo lähti ilmoittautumaan vihollislajipartiokuntaan. Hän palasi muutaman tunnin kuluttua.

- Meidät määrättiin kahdeksi viikoksi kentälle, on kuulemma paljastunut uusia vihollislajeja, joista ei enää selvitä vapaaehtoisvoimin. Eli tuli metsäkeikka, Toivo selvitti.
- No mutta sinullahan on työ! puuskahti Anna, - miten ihmeessä voit lähteä pois kahdeksi viikoksi.
- On säädetty joku uusi laki, jonka perusteella työnantaja on velvollinen myöntämään palkallista lomaa vihollislajioperaation ajalle, selvitti Toivo.
- Lisäksi siellä kerrottiin meille uusimmista tutkimustuloksista, Toivo jatkoi. – On selvinnyt, että vieraslajeja on pikkuhiljaa hiipinyt maahamme viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana. Tutkijat ovat kartoittaneet näitä lajeja ja tulleet siihen tulokseen, että niitä on 1528 kappaletta. Siinä on sekä eläimiä että kasveja.
Niin että onhan se ihan selvää, että nyt täytyy ottaa kovat keinot käyttöön.
- Oletko nyt ihan tosissasi, että teidän partionne aikoo tappaa 1528 lajia kahden viikon aikana?
- Hmm, Toivo ei vastannut mutta näytti hieman itsetyytyväiseltä.
Anna tuijotti pitkään miestään ja meni sitten makuuhuoneeseen sanomatta sanaakaan.

Muutaman päivän kuluttua Toivo pakkasi reppuunsa erävarusteensa ja lähti. Anna otti kahvikupin ja meni puutarhaan istumaan. Oli myöhäiskesä. Kasvien runsaus oli jo uupumaan päin. Anna istui selin valtaviin, mustiin kuoppiin, joiden peitossa noin neljäsosa puutarhaa nyt oli.

Kaksi viikkoa kului hitaasti. Anna katsoi joka ilta uutiset, niin kuin hänellä aina oli tapana. Eräänä iltana tuli raportti vihollislajipartioiden etenemisestä. Paikalla oli toimittajia kameroineen. Kuvissa maastopukuisia hahmoja rämpi suolla, toisilla oli lapiot, toiset kulkivat kivääri tanassa. Aina silloin tällöin kuului laukaus. Kamera kuvasi valtavia ajoneuvoja, joiden laveteille oli pinottu metreittäin sekä kasveja juurakkoineen että eläinten raatoja.

Uutisten lukija kertoi: ”Vastaperustettu vihollislajiministeriö (VM) seuraa kiinteästi partioiden työn tuloksia. Tähän mennessä on jo käynyt selväksi, että kaupunginosayhdistysten voimat eivät riitä näin massiivisen uhan edessä. Ministeriö onkin päättänyt perustaa erikoisjoukot, jotka kootaan erityisen vihollislajikoulutuksen saaneista ammattihenkilöistä. VM on jo laatinut asiakirjat uuden koulutuksen lisäämiseksi ammattikorkeakouluihin, ja opetussuunnitelmat ovat viimeistelyä vailla. Työstä on vastannut VM:n koulutusosasto.

VVM:n tutkimusosastolla on tällä välin saatu uusia tutkimustuloksia. Niiden mukaan optimaalinen kasvi- ja eläinlajisto vallitsi maassamme huomattavasti aikaisemmin kuin mitä tähän asti on luultu, vuonna 1431. Sen jälkeen on maahamme levinnyt 59 238 lajia, jotka on siis katsottava haitallisiksi vihollislajeiksi. VVM on tästä syystä tehnyt lisäbudjettiesityksen tarvittavan kaluston hankkimiseksi ja vihollislajijoukkojen täydentämiseksi. Vihollislajitoiminnan piiriin tarvitaan akuutisti työvoimaa, ja tähän on puututtu työvoimapoliittisin keinoin. Työtön voi nyt uudelleen kouluttautua vihollislajiasiantuntijaksi korotetun työttömyyspäivärahan turvin.”

Kahden viikon kuluttua Toivo palasi lopulta kotiin. Hän alkoi tohkeissaan kertoa ammatinvaihtosuunnitelmistaan.

- Nyt on kyllä todella kannattavaa suuntautua vihollislajialalle! Työt eivät ainakaan minun elinaikanani pääse loppumaan. Tämä on sitä paitsi paljon kiinnostavampaa kuin tehtaan valvomossa istuminen, hän selitti vaimolleen.

Niin Toivo kouluttautui vihollislajiasiantuntijaksi ja sai heti vakituisen työpaikan VM:stä. Palkka oli kilpailukykyinen. Hänen työhönsä kuului pääasiassa vihollislajien torjunnan seuranta kentällä, raportointi ja tilastointi. Toivo oli innoissaan uudesta ammatistaan, eikä antanut sen häiritä itseään, että Anna oli muuttanut alakerran saunakamariin nukkumaan.

Eräänä päivänä, kun Toivo tuli töistä kotiin, hän pyysi Annaa istumaan ja sanoi, että hänellä olisi kerrottavaa. Anna jähmettyi heti kauhusta, koska Toivon uutiset olivat viime aikoina olleet kaikki tietyn suuntaisia.

- Ministeriön tutkimusosasto on yhteistyössä kansainvälisten vihollislajivirastojen kanssa tehnyt merkittävän läpimurron. Se on saanut selville, että jalopuut ovat levinneet maahamme vasta noin 7000 vuotta sitten. Niitä on sen perusteella ehdottomasti pidettävä vihollislajina ja tuhottava ne.

Toivo tuijotti Annaa, joka tuijotti takaisin. Molemmat tiesivät, mitä toinen ajatteli. Pihassa kasvoi iso tammi, joka oli ollut siinä paikassa jo useiden sukupolvien ajan. Lisäksi siellä oli kaksi jalavaa ja kolme sypressiä.

- Minä haluan avioeron, sanoi Anna.

Toivo katsoi häntä ilmeettömänä ja lähti ulos. Tuttu ujellus alkoi kuulua hetken kuluttua puutarhasta.

Anna päätti lähteä kävelylenkille metsään, jotta saisi selviteltyä ajatuksiaan. Hän suuntasi läheiselle ulkoilureitistölle, joka kulki rauhoitetun, luonnontilassa olevan metsän keskellä. Lähestyessään metsänreunaa Anna huomasi, että jotain oli tekeillä. Tien varsi oli täynnä valtavia tukkirekkoja, ja kauempana metsässä hääri harvestereita. Puita kaatuili, niiden rytinä sekoittui metsäkoneiden jylinään ja niiden lomassa häärivien puna-vihreäasuisten miesten huutoihin. Anna kääntyi lähimmän miehen puoleen ja ihmetteli, miksi kaikki kuuset oli kaadettu. Mies totesi, että siitä oli tullut määräys VVM:stä. Kuusi olikin kuulemma tullut maahan paljon jalopuita myöhemmin ja oli näin ollen vihollislaji.

- Anteeksi, mutta en ehdi rupatella enempää, me metsäkoneurakoitsijat ollaan täällä urakkapalkalla ja savottaa on vielä jonkin verran, sanoi mies ja jatkoi töitään.

Anna palasi kotiin masentuneena. Illalla hän surffaili netissä. Kuten tavallista, erilaisia mainoksia ilmaantui ruudulle tuon tuosta. Anna kiinnitti huomiota mainokseen, jossa tarjottiin luontojulisteita. Hän napsautti mainoksen auki. Yritys tarjosi kuvia kaikista mahdollisista luontotyypeistä, kaikista tunnetuista eläin- ja kasvilajeista, kuvattuna kaikkina vuorokauden- ja vuodenaikoina, missä tahansa koossa. Selailtuaan lisää Anna huomasi, että vastaavia firmoja oli kymmeniä, ellei satoja.

Anna tilasi eri vuodenaikoina kuvattuja, suurikokoisia puutarhaa esittäviä julisteita. Kun ne saapuivat pari päivää myöhemmin, hän liimasi ne huvimajan seinille.

Sillä välin Toivo oli saanut ylennyksen, hänestä tuli Vihollislajiministeriön ylitarkastaja. Hän oli usein tärkeillä työmatkoilla, mistä Anna oli vain tyytyväinen. Hänellä ei tosin ollut enää mitään mielenkiintoista tekemistä kotona, joten hän lähinnä katseli television luonto-ohjelmia.

Yhtenä iltana, kun Anna oli yksin kotona, soi puhelin. Siellä oli Toivo. Anna kuuli heti hänen äänestään, että jotain merkittävää oli tapahtunut.

- Minulla on hiukan epämiellyttäviä uutisia, aloitti Toivo. Anna arvasi heti, että kyse oli taas VM:n tutkimustuloksista.

- On käynyt ilmi, että ihminen on saapunut maahamme vasta 10000 vuotta sitten.

- Ja se on siis julistettu haitalliseksi vihollislajiksi, totesi Anna.

- Mistä arvasit? kysyi Toivo.

- Mistä se aloitetaan? kysyi Anna takaisin.

- Kaupunginosayhdistykset ovat saaneet toimeksiannon, totesi Toivo.

Hiljaisuuden jälkeen Anna sulki puhelimen. Hän meni keittiöön ja laittoi kahvin tippumaan. Sitten hän meni kylpyhuoneeseen ja kaivoi ylähyllyltä lääkepurkin. Kun kahvi oli tippunut, hän otti mukaansa kannettavan CD-soittimen ja kahvikupín ja meni huvimajaan. Siellä hän laittoi soittimeen Vivaldin Vuodenajat, otti purkista yhden pillerin, nojautui aurinkotuolin selkänojaa vasten ja nosti kupin huulilleen. .